Place a warm candle in the empty space, please,

(english below)

Olen huomannut, että minuun on juuriintunut täällä sellainen masennuksen sieni. Pieni vain. Olisin jo valmis menemään kotiin ja tuntemaan taas oloni jokseenkin hyödylliseksi. Kai meissä jokaisessa asuu kuitenkin jonkin asteinen työnarkomaani, joka haluaa tuntea olonsa hyödylliseksi itselle ja muille. Se on myös selvästi ajankysymys. Huomaan uusissa tulokkaissa samoja oireita kuin minussa heidän osassaan tuona ajankohtana omaa vaihtoani. Olen vain evoluution (lue: ajan) seuraava vaihe.

Tiedän, että moni käskisi minun joko olla valittamatta, koska tämä on ehkä ainoa aika jolloin voin nauttia elämästä kiirehtimättä ja toiset voisivat lisätä, että olisipa ihanaa jos itsellä olisi edes hetki aikaa ja pieni tila omille ajatuksille, jossa niitä kuulisi. Minä sanon, että kyllä.. se pieni hetki tai keskikokoinen hetki on ihanaa, kun sen on omasta mielestään ansainnut. En sano, etten olisi ansainnut täällä oloani.. sanon, että kun se tila ja aika omille ajatuksille alkaa olemaan liian suuri, tulee kaiku myös peliin mukaan. Aikaa voi aina järjestää halutessaan itselle, mutta jos sitä on kokoajan, joutuu elämään joka hetken itsensä ja omien ajatustensa kanssa. Itseään ei pääse karkuun hetkeksikään ja kaikki on liian vapaaehtoista. Tilan muodostama kaikupohja suurentaa ongelmia singottamalla samoja jo-käsiteltyjä asioita ympärillä tarpeettoman kauan. Vainoharhainen pääni saa nytkin ongelmia aikaan tyhjästä. Onkohan eläkeelläolo tällaista?

Kaikki ihmiset ympäriltäni häviävät. Puhuin eilen Judithin kanssa Banalessa. Hän sanoi sanat, joita olen itse hakenut ympäriltäni. Ihmiset, jotka ovat kuuluneet vaihtoelämääni alusta lähtien, ovat lähdössä vähitellen. Ympäriltä katoaa vähitellen suuri osa ja tilalle jää tyhjää. Judith katsoi eksyneesti ja surullisesti ympärilleen: "Evi lähtee viikon päästä ja sitten kaikki ovatkin lähteneet. Nyt en näe ympärilläni muita kuin uusia ja vieraita kasvoja, enkä tiedä pidänkö siitä." Minun porukastani Johannes lähti viimeisenä.. hän lähti eilen illalla. Päivi lähtee 11 päivän päästä.

Tunnen ajelehtivani kokoajan. Padova ei tunnu samalta. Minulla ei tunnu olevan ketään kenelle soittaa koska vain. Mielen valtaa vain suuri halu mennä takaisin kotiin. Opiskella, tehdä töitä, kuulua johonkin piiriin, saada ystävät ympärille. Jälleen kerran mieleeni vilahtaa se hetki, kun yliopiston valmennuskurssia esittelevä nainen sanoi lukion liikuntasalin edessä, ettei ole aivan merkityksetöntä mihin kaverit menevät.

--

I've noticed that there is a sponge of depression grown in me. Just a small one. I would be ready to go home and feel myself useful again. I guess in all of us there is still living a small workaholic, who wants to feel useful to themselves and to others. It is obviously a matter of time. I notice similar kind of symptoms in the newbies than I had in that time of my exchange. I'm just the next step in evolution (read: time).

I know that many would tell me to stop whining and enough the only time in my life that I can enjoy without any rush and others would possibly add that it would be lovely if they would have even a little time and space for their own thoughts, where you could also hear them. I say, yes... that little or medium-sized moment would be nice, when you feel like you have deserved it. I'm not saying that I haven't deserved my time and being here.. I say that the space and time to your own thought is beginning to be too big and that is when the echo comes into the circle. You can always arrange time for yourself but if you have it all the time, you cannot escape yourself. You have to live with you and your thoughts every moment. Everything feels to voluntary. The sound board made from the space is beginning to largen unnecessarily much the problems which you already dealt with. My paranoic head is already making problems out of nothing. Is this was being on pension is like?

All the people around me are disolving. I talked to Judith yesterday night in Banale. She said the words I've been searching from around me. The people, which belonged to my exchange life from the beginning, are now slowly leaving. The most is departuring from around me and there is just empty space. Judith looked around a bit lost and sad: "Evi is going next week and then they are all gone. Now I don't see nothing but new and unknown faces around me and I don't know if I like it." From my group of people, Johannes left last.. he left yesterday night. Päivi is leaving in 11 days.

I feel like floating all the time. Padova doesn't feel the same. I feel like I don't have someone to call anymore at any time of the day. My mind is filled with the want of going home. To study, to work, to belong somewhere, get my friends around me. Once again I get the moment in front of my eyes when the university preparation course person is in front of the gym hall saying that it isn't meaningless where your friends are going.