Talossa tapahtuu,

261007 klo 13:17

Tapahtumia talolla. Oon vähän väsynyt olemaan kokoajan ihmisten armoilla. Annan kanssa on ollut jonkinlaista kitkaa, koska... no hän ei ole hirveän joustava. Sinänsä kaikki mitä hän (tai muut tytöt) pyytää on aiheellista, mutta usein se ketä kompromisoi tekemisistään olen minä. Ero on siinä, että minä olen huomattavasti spontaanimpi ja menevämpi/vauhdikkaampi kuin muut tytöt. Teen paljon enemmän erilaisia juttuja ja päätän tekemisistäni vauhdissa. He harkitsevat pitkään pelkästään vaateostoksille lähtöä ja päättävät lähteä aina hirveän myöhään.

Minun spontaanisuus on omasta mielestäni mukava piirre tai toisin sanoen tulen hyvin toimeen oman spontaanisuuteni kanssa. Toki siinä on huonojakin puoli. Unohtelen paljon ja yleistä pientä sekasortoa saattaa olla ympäristössä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö olisi siisti ja yritän toki olla huomioonottava ja ehkä tämän selityksen saatossa tulee esiin että juuri se huomioonottavuus tuo nämä ongelmat esiin. Tarkoitukseni ei ole olla väliinpitämätön tai ajattelematon. Olen silti luonteeltani enemmän sellainen 'vähän sinne päin' -tyyppi. Koska yritän ottaa kuitenkin kaikki huomioon, kompromisoin usein juuri sitä spontaanisuudesta johtuvaa unohtelua ja sotkuisuutta. Piilottelen ja poden huonoa omatuntoa ominaisuuksistani.

Tässä tilanteessa mua ahdistaa esimerkiksi Annan yletön järjestelmällisyys. Tähän on lisättävä taustatiedoksi, että hän on ainoa lapsi, jotta koko tämä selitys olisi jokseenkin järkeenkäypä. Minä en esimerkiksi ymmärrä seuraavia tapahtumia:

Minulla oli kuusi-pack vesipulloja pöydällä. Se on minun ruokakaapin alla ja Annan ruokahyllykön päällä. Siinä on mikroaaltouuni, joka on Annan ja vie suurimman tilan. Sen päässä on minun folio-, kelmu- ja leivinpaperirullat. Mikro vie eniten tilaa ja siihen viereen jää pieni tila. Laskin siis pulloni siihen, kun ne eivät mahtuneet minun kaappiini enää. Hän aloitti kevyen vihjailevasti: "Mutta eikö tuo mahtunut sun kaappiin?" "Ei." "Voitko ottaa sen tosta pöydältä pois, kun se on ainoa mihin voidaan laskea jos tarvitaan tilaa." Minä en ymmärrä. Jos tarvitaan tilaa. Hyvänä esimerkkinä voin verrata tätä minun ja Jussin keinoon jakaa asioita ja alueita. Jos tilanne olisi ollut sama uskon että Jussia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa minun vesipullot ja jos tarvitsisi tilaa olisi siirtänyt sen omatoimisesti pois huomauttamatta sen enempää. Anna oli hetken päästä siirtänyt ne lattialle ja siinä pöydällä ei ole edelleenkään mitään.

Tuo tapa huomautella kaikista minun virheistä on raskasta. Hän huomauttaa kun unohdan valot päälle (joka on muuten harventunut huomattavasti nyt), huomauttaa kun lasken tavaroitani väärille tasoille. Josta toisena esimerkkinä voin kertoa, että kylpyhuoneessa on pienihyllykkö lattialla minulle ja hänelle. Minun on alintaso ja tason päälle ei saa kuulemma laskea mitään koska pistetään siihen vaatteet kun mennään suihkuun. Mun on vaikea tajuta tuota. Nyt se useimmiten tarvittava taso on suurimman osan käyttämättä, koska minä diplomaattisena toki suostuin ihmeelliseen käytäntöön. Se yletön järjestelmällisyys ahdistaa mua jo.

Toinen pointti tässä on se, että tämän talon on oltava mulle koti. Heille se on väliaikainen asuinpaikka (vaikka viettävätkin suurimman osan ajastaan), niin tämä ei ole heille koti. Minulle sen on oltava käytännönkin pakosta. Heillä on täällä ystävät ja perheet, joiden varaan he voivat pudottautua. Minulla ei ole sitä. Minulla ei ole täällä edes ystäviä joihin luotan niin että voin heille uskoutua aivan päätä pahkaa. Ei ole sinänsä ketään kenen varaan voin pudottautua. Joten tämä talo on minun turvapaikkani. Täällä minun on saatava olla oma itseni ja minun paketissa tulee mukana se spontaanisuus, jonka mukana tulee myös unohteleminen. Se järjestelmällisyyden ja ainaisten pyytämisten vuoksi en pysty rentoutumaan täällä. Olen alituisesti varpaillani ja vahtaan omia virheitäni, joita teen joka tapauksessa... jo pelkästään inhimillisyyteni vuoksi.

Puhuin jo Maricalle ja Giadalle melkein testimielessäkin, kun tässä on aina se pieni kulttuurimuuri välissä. Seuraavaksi pitäisi vielä puhua asiasta itse päähenkilölle ja päästä minun itseni kanssa jonkinlaiseen kompromissiin ja rohkaistumiseen, että saan sanottua enkä vain antaisi itseni kompromisoida.