At the airport,

23.9.2007 klo 8:32
in english

Oon täysin tukossa. Mun niskalihakset on jumissa ja nenä joko vuotaa valtoimenaan tai on ihan tukossa. Päässä tuntuu paine. Olo on ilman itkujakin jo aika kamala. Ennen turvatarkastukseen menoa syötiin aamupalaa ja vedin ohessa pari buranaa, ettei lento ylittäisi ihan sietokykyä. Matkalaukut olivat lopulta vain 14 kiloa ylipainoisia yhteensä, joista mukava virkailija antoi anteeksi aika monta kiloa ja maksettavaksi jäi vain 5. Siinä kun halasin äitiä, en vielä tajunnut että lähden oikeasti. Niille, jotka jää tänne... niille lähden nyt. Itselle en lähde vaan olen lähtenyt kun olen oikeasti siellä. Olen lähtenyt, kun istun ensimmäisen kerran oman huoneeni sängyllä ja huokaisen syvään. Tuntuu aivan tunteettomalta, etten itkenyt lähtiessä.

Hauskaa on, että istun nyt Helsinki-Vantaan portilla 24, joka on töissä ollessa ollut riesa. Lennonjohto on aivan portin yläpuolella ja siksi, siinä kohtaa ei kuulu mikään puhelinlinja kunnolla. Vastapäätä istuu nainen, joka on aivan omissa maailmoissaan. Hän odottaa ja miettii. Kaunis ulkomaalainen nainen. Hän tahtoisi jo pois täältä ja suuri lapsimäärä lennolla, ei näytä innostavan häntä yhtään enempää kuin minuakaan. Hänen takanaan kuljeskelee todella laiha nainen pieni vauva sylissään. Hän juttelee kolmivuotiaalle. Kaikki ihmiset näyttävät kalpeilta aamuauringossa. Jopa pikitummamies, joka hymyili kauniisti kun istuin vastapäätä häntä.


Päätä särkee.

Minulla ei olekaan muuta kuin aikaa. Aikaa murehtia, potea ja istua. Murehdittavaksi ei keräänny muuta kuin Anna-raukka, joka joutuu kantamaan jumalattoman painavia laukkujani ja Venetsian lento, johon toivottavasti ehdin Kööpenhaminassa. Kone on kai hieman myöhässä, koska se ei ole saapunut vielä portille ja minulle sanottiin check-innissä, että yhdeksältä pitäisi olla portilla. Kello on nyt varttia vaille. (Heh, siivoukseen menee ainakin 10 minuuttia ja sen pitäisi olla valmis ainakin 15 minuuttia ennen matkustajien koneeseen nousua. -> Tieto lisää tuskaa. Jepjep.)

Lasisillan alla seisoessani ja katsoessani saattajiani samalla jutellen kännykässä heidän kanssaan, mietin miten onnellinen olen. Kaikilla ei ole tuollaista mihin tulla takaisin. Kaikkia ei ole myöskään kasvatettu optimisteiksi.



... Nyt pääsee koneeseen. <3

(Myöhemmin.) Portin yläpuolella oli taulu, jossa luki suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi portillekutsu. Ruotsista suomennettuna se on jotain tyyliin uloskäynnille. Ajatus siitä, että lentokoneeseen astuminen on sekä ulos- että sisäänastumista oli kiehtova, mutta aivan vähän lohduton. Kävelin putkea pitkin ties kuinka monetta kertaa ja se tuoksui töiltä. Vilkaisin ulos pyöreistä ikkunoista samallalailla. En nähnyt yhtään Sodexhon autoa.


Halusin ottaa vielä yhden kuvan Helsinki-Vantaasta, kun kone lähti, mutta vähän kireä lentoemo käski laittaa kameran pois päältä. Kone lähti rullaamaan kohti kiitorataa. Blue1:n kapteeni toivotti tervetulleeksi. En irroittanut katsetta lentoasemasta ennen kuin se oli fyysisesti mahdotonta. Kiitotien päässä kapteeni kuulutti crew'n istumaan, kun KLM teki ensin lähtöä. Lentokoneen moottorien antamien ensimmäisten paikallaan kiihdytysten aikaan tunsin palan kurkussa, ampaisun alkusekunteina se nousi taakse kurkun päälle ja paloi iloisena tähtisädetikkuna. Ulos se purkautui rauhallisesti valuvina kyyneleinä. Isoina ja kastelevina.

Suomi on kaunis alkavana syksynä - ylhäältä. Kaunis metsä.

Lentokoneessa, mun vieressä istuu mies, joka näyttää aivan ruokapalkalla elävältä muusikolta. Sillä on lierihattu, jota se pitää vähän takaraivolla. Hiukan ylikasvanut tukka. Erään naisen laittaessa laukkua ylähyllylle hän varoitti olemasta liian kovakourainen: "there's an instrument in a soft bag."

Hetkeä ennen laskeutumista lennettiin kahden pilvikerroksen välissä. Kauempana oli aukko, josta valo heijastui alempaan kerrokseen. Se näytti aivan omalta maailmaltaan.

Köpiksen kentällä kiertelin kauppoja, lähettelin viestejä ja yritin saada kentän sisäistä langatonta toimimaan (tuloksetta).

Nàytàn hyvàltà (lue: kipeeltà) Kòpiksen kentàllà.
Me looking great (read: sick) at the Copenhagen airport.

The way to the gate of my Venice-flight.

Oikeaa porttia hain kauan - tai en hakenut, mutta kävelin kauan. Löydettyäni sen muistin äidin käteen lykkäämän pienen paketin juuri ennen turvatarkastukseen menoa. Mietin hetken avaisinko sen vasta uudessa omassa huoneessa, mutta se hetki oli todella lyhyt ja vaihtoehto nopeasti sivuutettu. Kun päänsärky ja niskajäykkyys olivat ehtineet tähän mennessä laantua tuli kyyneleetkin ihan vaivatta. Se kirja on varmasti kaunein, jonka olen koskaan saanut!

(Lisää kuvia tästä myöhemmin. More pictures of this later.)


Pyysin peittoa, koska penkkirivit olivat niin tyhjià, ettà pystyi nukkumaan vaaka-asennossa.
I asked for a blanket, because there was enough room to sleep vertically.



15-20 minutes before landing - The Alps.

---
(All the pictures are in the finnish entry.)

I'm totally stuck. My neck muscles are stuck and nose is running like a flood all the time or it's totally stuffed. I can feel a pressure in my head. I'm feeling awful without all the crying already. Before security check we went for breakfast and I took few painkillers, so the flight wouldn't go over my tolerance. In the end the luggage was only 14 kilos overweight (together) and the nice woman behind the desk didn't notice many of them. Only 5, I had to pay for. When I hugged mom, I wasn't really realizing yet that I was actually leaving. To those who stay here... for them, I'm leaving now. For myself I don't leave, I have left when I'm there. I have left when I sit down to my own room's bed and sigh deeply for the first time. It feels so cold not to cry when I was leaving.

Funny thing is that now I sit in the Helsinki-Vantaa airport on gate 24, which has always been a trouble in work. The ground control is right above it and that is also why the phone line don't hear there very well. In front of me sits a woman, who is totally in another world. She waits and thinks. Beautiful foreign woman. She would like to be away from here and the great amount of children in the flight, doesn't seem to please her more than me. Behind her walks around a thin woman with a little baby in her lap. She talks to a three-year-old. All the people look pale in the morningsun. Even the pitch-black man, who smiled beautifully when I sat in front of him.

My head aches.

I don't have anything else but time. Time to worry, be sick and sit. The only thing left to worry is poor Anna, who needs to carry a very heavy bags and the flight to Venice, which I hopefully will catch in Copenhagen. The plane is probably a bit late, because it hasn't come to the gate yet. They told me in check-in that I should be at the gate at 9. It's 15 minutes past. (Heh, cleaning takes at least 10 minutes and the plane should be ready 15 minutes before the people get in. -> Knowledge increases pain. Yepyep.)

When standing under the glass bridge, watching the people and talking to them on the phone, I thought of how happy I am. Not everyone have something to come back to. And not everyone have been taught to be an optimist.

... Now I can get into the plane. <3 (Later.) Above the gate there is a screen, which said calling to the gate in finnish, swedish and english. Straightly translated to english from swedish it mean something like to the outgoing. A thought of stepping to the plane is both out and in-going is fascinating, but also very desperate. I walked along the gate for the millionth time and it smelled like work. I looked from the round windows like always. Didn't see any Sodexho cars. I wanted to take one more photo of Helsinki-Vantaa when the plane was leaving, but a bit up-tight flight attendant told me to shut it down. The plane started to go towards the speeding way. Blue1's captain welcomed. I didn't take my eyes off of the airport before it was physically impossible. In the end of the speeding way the captain told the crew to go sit down, when KLM was first leaving. When the first sounds of speeding came out from the motors I felt a lump in my throat, before flying like shot the lump came to the back of my throat and exploded like a happy sparkle. On the outside it came out are calm tears. Big and watery. Finland is beautiful during the starting autumn - above. Beautiful forest. In the plane, beside me was sitting a man who looked like a musician working for food payment. He had a big hat, which he kept on the back of his head. Slightly over-grown hair. When a woman was putting her bag to the shelf, he told her to be careful: "there's an instrument in a soft bag." A moment before landing we flew between two layers of clouds. A bit further I could see a light reflecting to the lower layer. It looked like its own world. In the airport of Copenhagen I went through the shops, sent messages and tried to get the wireless net to work (it didn't). I was searching for the right gate - well not searching, but walking to find it a long time. When I found it, I remembered that mom had given me a small package right before security check. I wondered if I should open it in my new room, but that moment was very short and the option quickly forgotten. Because the headache and stuckness of the neck had gone better, the tears came out much more easily. The book is without doubt the most beautiful I have ever got!