(Beginning in finnish, below it continues in english.)
Oon nyt jo moneen otteeseen alkanut kirjottamaan saksalaisista. Mikä helevetti niitä vaivaa. Torstai-illalla istuin VIISI tuntia kohteliaisuudesta ja kuuntelin kun ne kommunikoi ainoastaan omalla kielellään. Viisi tuntia kohteliaisuudesta, koska oli Benjaminin synttärit ja piti odottaa puoleen yöhön eli siihen oikeaan päivään, jolloin hällä on synttärit. Annettiin lahja ja olisin halunnut lähteä heti, koska inhosin itseäni näyttäessäni niin kyllästyneeltä. Eikä mitään muutosta. Nina käänsi mulle välillä niiden toisten keskusteluja ja siinä vaiheessa kun (taas yksi saksalainen) Johannes liittyi joukkoon olin jo liian väsynyt yrittääkseni varastaa häntä juttukumppaniksi. Ääliöt. Ymmärrän toki, jos ihmiset haluaa välillä puhua äidinkielellään ja jos joku ei ymmärrä jotain niin selvittää, mutta että tuo on kyllä jo täyttä väliinpitämättömyyttä. Olisi jättänyt mut kutsumatta, jos halusivat pitää saksabileet. Tulee meinaan piste, jolloin ei enää jaksa yrittä saada joka ainut kerta heitä vaihtamaan kieltä, että "halojaa, täällä on ihminen joka ei ymmärrä". Mitä siinä sitte voi enää tehdä kun istua paikoillaan ja miettiä, että miksi istun tässä kohteliaisuudesta, kun nuo tuossa harjoittaa kaikkea muuta kuin kohteliaisuutta.
Tunnen niin useesti itteni todella riittämättömäks täällä. Tyhmäks ja riittämättömäks. En joko osaa sanoa oikeita sanoja jollekin, en oo tarpeeks ystävällinen ja kutsu joka kissanristijäisiin tai käy itse joka puolella kohteliaisuudesta, en osaa kieltä vieläkään niin että voisin sujuvasti luritella lauseita..
Tänään mentiin sitten taas saksalaisvoittoisella porukalla IKEAan. Pyysin jo viikko sitten Till'ltä, josko saisin kyydin IKEAan kun kuulin huhua, että sieltä saisi piparitaikinaa. Ei saanut, mutta saksalaiset saivat puhua keskenään saksaa. Jossain vaiheessa Jeni sanoi, että "sä et halua tietää mistä me puhuttiin" "ai en vai..." Mun pitää siis mennä ihan sillä armolla, että mihin keskusteluun ne suostuu ottamaan mut mukaan. Vähäinenkin saksan puhuminen alkaa jo ottaa pannuun tällä hetkellä. Sain kuitenkin ostettua kaiken mitä IKEAsta tarvitsin ja lisäksi lihapullia, soosia sille, puolukkahilloa, piparkakkuja ja viiniglögiä :) Nam! Järjestän kämppiksille noiden voimilla sellaisen skandinaavisvivahteisen aterian tulevalla viikolla :) Jotain hyvää tästäkin seuras.
The rest in english:
And another good thing; I talked to Giulia who lives in Torino and I met in Finland before leaving for Italy. She's going back home the 23rd of December. I'm going to meet Mario (another guy who was in exchange in Finland during the last spring) in Torino, so I'm going to meet Giulia as well and - next is the part which gets me ridicilously excited - Dino is also coming to Torino!! I will see two of the people who remind me of the great spring I spent. Hopefully they will make me the smiley self I'm. They are the ones who remember me as the girl who danced everywhere and smiled all the time. The one who laughed sincerely and who didn't let anyone put her down. (Why can't I do that here...? So frustrating.)
Surely mom, dad and Jussi are coming here in 12 days. I think I will be in coma for the first days, because I don't have to be so much all the time. I can just loosen up and be whatever I'm. Whether it's ugly or beautiful. I can just let the stress flow away. I just wanna be me and not care so much. Especially not care so much.
Showing posts with label tired. Show all posts
Showing posts with label tired. Show all posts
Sunday, December 9, 2007
Tuesday, December 4, 2007
Älyllisesti vajaa, empaattisesti täysi.
Tuntuu, että musta on tullu älyllisesti aivan vajaa täällä. En ole koskaan ollut niin kovinkaan kirjanoppinut tai perustanut niinkään lukemalla oppimisesta, vaikka sekin toki hyvää tekee aika ajoin. Tunneälykkyyttä* tunnistan itsessäni enemmän. En silti ajoittaisesta hitaudestani huolimatta tunnusta olevani tyhmä. Olen aina tiennyt suurinpiirtein kaiken mitä perustallaajan yleistietoon kuuluu. Tänään italian tunnilla puhuttiin Italian suurista menneistä vaikuttajista. Minulta kysyttiin, mitä Kolumbus löysi... vastasin Intia. Hyyyyvä Milla!
Jos nyt siis ei huomioida tuota aivopierua, niin yleisesti täällä ei harrasteta aivoja hierovaa keskustelua. Ainoat aivolliset aktiviteetit mitä suoritan on italian opiskelu (joka sekin tuntuu ottaneen taantumisvaiheen tähän väliin), autokeilailu pyörällä (motoriikka) ja muiden tunne-elämien ongelmien ratkominen. Jos ensimmäistä ei oteta niinkään huomioon, niin täällä ei esimerkiksi opiskelussa ole kauheasti muuta haastamista kuin muistaminen. Toki lukemallakin oppii teorioita ja soveltamaan niitä johonkin pisteeseen asti. Historiaa ja tekniikkaa voi opiskella kirjoista. Silti täällä jo pelkästää opetustavasta ja opiskelutavasta näkee, ettei ihmisiä totuteta samalla tavalla kuin Suomessa soveltamaan taitojaan ja tietojaan käytäntöön.
Kysyin taloustiedettä opiskelevalta serkultani onko heillä harjoittelua, kun kovastikaan ole hänen kanssaan puhunut, saati tiedä aiheesta jota hän opiskelee. Hän totesi, ettei heille kuulu edes harjoittelua opiskeluun, joka oli hänen mielestään erittäin huonoa, koska ei ole mitään käytännönkokemusta opiskelemastaan. "Sen huomas jo viime kesänä. Hyvä et osas mapittaa! :D" Täällä tunneilla tai yleisesti ihmiset ei harrasta samanlaista keskustelua, kuin mihin olen Suomessa tottunut. Välillä on myös ikävä Nilsiä, joka haastoi minua älyllisesti ehkä eniten äidin lisäksi. Yleisesti olin tottunut puhumaan kehittävästi kaikenlaisesta niin tunne-elämässä kuin ammattitaidon kehittämismielessäkin. Täällä on vaikea löytää samanmielistä keskusteluseuraa, enkä edes tiedä mistä hakisin, jos sitä nyt edes voi hakea.
On vaikea löytää oikein mitään älyllisesti haastavaa ja virkistävää. Italiaa kun pitää vieläkin opiskella että voisi keskustella jostain enemmän kehittävästi. Kulttuurien eroista olen keskustellut koko sen ajan kun olen vaihto-opiskelijoiden kanssa ollut missään tekemisissä niin Suomessa kuin Italiassa. Täällä se on tuntuu olevan vielä vaikeampaa, koska oman kulttuurin edustajia on todella vähän ja toisen kulttuurin edustaja voi joko loukkaantua tai vain olla ymmärtämättä lainkaan spontaania havaintoa Italiasta. Yritä siinä sitten sanonnan mukaisesti olla kristitty, kun ihmisillä ei tunnu olevan samanlaisia toisen saappaisiin astumistaitoa kun itsellä suurimmaksi osaksi. Kaikki asiat täytyy käsitellä omassa päässä kun ei tiedä mitä uskaltaa tuoda enää julkilausutuksi. Toisaalta se on myös opettavaista. Kantapään kautta on monesti joutunut suovimaan kaikenlaiset väärinkäsitykset läpi, jotta ymmärtää toista kulttuuria paremmin.
Tämä tuo taas minut toiseen asianhaaraan, jolla ei ehkä älylaantuman kanssa ole mitään tekemistä, mutta empatiavaraston kanssa sitäkin enemmän. Olen käyttänyt empatiataitojani viime aikoina todella paljon ja sen kautta moneen otteeseen olen havahtunut siihen miten vähän empatiaa** ihmiset yleensä jakelee. Olen saanut kiitosta myös siitä, että jaksan kuunnella ja miettiä ratkaisuja toisten ongelmiin enemmissä määrin, mutta lopulta jään aina miettimään missä on muiden empatian viilaamisvälineet? Missä on empatia kun minä sitä tarvitsisin? Kiitos on kovin heikko, jossei saa sitä samaa empaattista keskittymistä osakseen kun vastavuoroisesti sitä tarvitsisi. Aina välillä kun ei tarvitse sitä totuuksia töksäyttelevää viereensä, kun ne totuudet tietää itsekin... välillä se empaattinen tuki olisi aika mukava lisä.
*) Tunneälykkyys muodostuu ihmisen kyvyistä tunnistaa, ilmaista ja kokea tunteita. Tunneälykkyyteen kuuluu myös ihmisen kyky käsitellä ja säännöstellä näitä tunnistettuja tunteita, sekä hyödyntää näitä tunteita rakentaviin tarkoituksiin, kuten motivoimaan itseään tekemään työnsä hyvin ja olemaan luova. Lisäksi tunneälykkyys auttaa ihmissuhteiden hoidossa kun ihminen kykenee havaitsemaan toisten ihmisten tunteita ja käsittelemään niitä. (Sanna Keskioja, Tietojenkasittelytieteen laitos)
**) Empatia (kreikan ilmaisusta em pathos, tuntea sisälle) tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen henkilön asemaan ja ymmärtää toisen tunteita. Empatia on sympatian tapaan myötätuntoa, mutta sympatia on "kanssa tuntemista" (kreikan ilmaisu sym pathos), kun empatia on toisen sisällistä ymmärtämistä. (Wikipedia)
Jos nyt siis ei huomioida tuota aivopierua, niin yleisesti täällä ei harrasteta aivoja hierovaa keskustelua. Ainoat aivolliset aktiviteetit mitä suoritan on italian opiskelu (joka sekin tuntuu ottaneen taantumisvaiheen tähän väliin), autokeilailu pyörällä (motoriikka) ja muiden tunne-elämien ongelmien ratkominen. Jos ensimmäistä ei oteta niinkään huomioon, niin täällä ei esimerkiksi opiskelussa ole kauheasti muuta haastamista kuin muistaminen. Toki lukemallakin oppii teorioita ja soveltamaan niitä johonkin pisteeseen asti. Historiaa ja tekniikkaa voi opiskella kirjoista. Silti täällä jo pelkästää opetustavasta ja opiskelutavasta näkee, ettei ihmisiä totuteta samalla tavalla kuin Suomessa soveltamaan taitojaan ja tietojaan käytäntöön.
Kysyin taloustiedettä opiskelevalta serkultani onko heillä harjoittelua, kun kovastikaan ole hänen kanssaan puhunut, saati tiedä aiheesta jota hän opiskelee. Hän totesi, ettei heille kuulu edes harjoittelua opiskeluun, joka oli hänen mielestään erittäin huonoa, koska ei ole mitään käytännönkokemusta opiskelemastaan. "Sen huomas jo viime kesänä. Hyvä et osas mapittaa! :D" Täällä tunneilla tai yleisesti ihmiset ei harrasta samanlaista keskustelua, kuin mihin olen Suomessa tottunut. Välillä on myös ikävä Nilsiä, joka haastoi minua älyllisesti ehkä eniten äidin lisäksi. Yleisesti olin tottunut puhumaan kehittävästi kaikenlaisesta niin tunne-elämässä kuin ammattitaidon kehittämismielessäkin. Täällä on vaikea löytää samanmielistä keskusteluseuraa, enkä edes tiedä mistä hakisin, jos sitä nyt edes voi hakea.
On vaikea löytää oikein mitään älyllisesti haastavaa ja virkistävää. Italiaa kun pitää vieläkin opiskella että voisi keskustella jostain enemmän kehittävästi. Kulttuurien eroista olen keskustellut koko sen ajan kun olen vaihto-opiskelijoiden kanssa ollut missään tekemisissä niin Suomessa kuin Italiassa. Täällä se on tuntuu olevan vielä vaikeampaa, koska oman kulttuurin edustajia on todella vähän ja toisen kulttuurin edustaja voi joko loukkaantua tai vain olla ymmärtämättä lainkaan spontaania havaintoa Italiasta. Yritä siinä sitten sanonnan mukaisesti olla kristitty, kun ihmisillä ei tunnu olevan samanlaisia toisen saappaisiin astumistaitoa kun itsellä suurimmaksi osaksi. Kaikki asiat täytyy käsitellä omassa päässä kun ei tiedä mitä uskaltaa tuoda enää julkilausutuksi. Toisaalta se on myös opettavaista. Kantapään kautta on monesti joutunut suovimaan kaikenlaiset väärinkäsitykset läpi, jotta ymmärtää toista kulttuuria paremmin.
Tämä tuo taas minut toiseen asianhaaraan, jolla ei ehkä älylaantuman kanssa ole mitään tekemistä, mutta empatiavaraston kanssa sitäkin enemmän. Olen käyttänyt empatiataitojani viime aikoina todella paljon ja sen kautta moneen otteeseen olen havahtunut siihen miten vähän empatiaa** ihmiset yleensä jakelee. Olen saanut kiitosta myös siitä, että jaksan kuunnella ja miettiä ratkaisuja toisten ongelmiin enemmissä määrin, mutta lopulta jään aina miettimään missä on muiden empatian viilaamisvälineet? Missä on empatia kun minä sitä tarvitsisin? Kiitos on kovin heikko, jossei saa sitä samaa empaattista keskittymistä osakseen kun vastavuoroisesti sitä tarvitsisi. Aina välillä kun ei tarvitse sitä totuuksia töksäyttelevää viereensä, kun ne totuudet tietää itsekin... välillä se empaattinen tuki olisi aika mukava lisä.
*) Tunneälykkyys muodostuu ihmisen kyvyistä tunnistaa, ilmaista ja kokea tunteita. Tunneälykkyyteen kuuluu myös ihmisen kyky käsitellä ja säännöstellä näitä tunnistettuja tunteita, sekä hyödyntää näitä tunteita rakentaviin tarkoituksiin, kuten motivoimaan itseään tekemään työnsä hyvin ja olemaan luova. Lisäksi tunneälykkyys auttaa ihmissuhteiden hoidossa kun ihminen kykenee havaitsemaan toisten ihmisten tunteita ja käsittelemään niitä. (Sanna Keskioja, Tietojenkasittelytieteen laitos)
**) Empatia (kreikan ilmaisusta em pathos, tuntea sisälle) tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen henkilön asemaan ja ymmärtää toisen tunteita. Empatia on sympatian tapaan myötätuntoa, mutta sympatia on "kanssa tuntemista" (kreikan ilmaisu sym pathos), kun empatia on toisen sisällistä ymmärtämistä. (Wikipedia)
Wednesday, October 24, 2007
Blocks of many kinds,
191007 klo 21:36
Lately I've been in a kind of a block. Block of many kinds... writers block, friend block, internet block, blocked from being healthy, motivation block for learning the language.
I haven't had much to write about. I've been missing home. I still keep comparing everything. What is different. How italians can be so childish or overly dramatic. I think my roommates have also felt insulted because I've said something about the food they've made... I haven't noticed things like a newbie anymore. Or if I have I haven't had the energy to write about them. I've also been blocked from people. I don't feel like I'm connected well to anyone. I'm on hold because of waiting for the internet. I cannot talk properly with my family and friends back home. People here are tired or getting tired of running around in events all the time and so am I. I'm sick which has kept me home already for few days now. I'm still bored all the time, but getting to know people takes so much time and energy. I have time, but no energy.
I feel home here.. now. It's also a two sided feeling. I keep compraring and missing people and feelings I had when I was at home, in Finland. Lately, I've been especially missing family. Going home for the weekend and lying on the lovely white couch of ours. I miss mom's balsamico-chicken and mashed potatoes. I miss the cottage.. THE place to be. But I also keep waking up to the fact that I sometimes forget that I'm abroad. I think it's good.
There's a little situation at the house right now. The girls are kind of blocking me out of all the decision making, so they consult each other and tell me when they've basicly made the decision already. So at the point where they get into an argument or more likely to disagreement, I cannot do much to solve it - since I don't know the facts. I told two girls today that we really need to sit down and talk about everything. The turns in cleaning, buying stuff and so on. And we need to do it in english, so I can be a part of the discussion too. I cannot tell my opinion, disagree or agree if I don't know what's going on.
Sometimes I feel blocked of having someone to talk to. That has two things included.. no internet and having hard time learning the language. I keep having hard time starting to talk italian. I'm such a perfectionist and I don't want to say something if I'm not completely sure. Everyone else seems do fine in that I get just more frustrated. But I try. I try so much... and if someone dares to tell me to try more, I swear I will bunch them.
At the same time I keep challenging people. I see they are tired and I challenge them. Very seldom I can be in a superficial friendship. I want to see who are ready to bear with me. Yes, but they are tired.
Lately I've been in a kind of a block. Block of many kinds... writers block, friend block, internet block, blocked from being healthy, motivation block for learning the language.
I haven't had much to write about. I've been missing home. I still keep comparing everything. What is different. How italians can be so childish or overly dramatic. I think my roommates have also felt insulted because I've said something about the food they've made... I haven't noticed things like a newbie anymore. Or if I have I haven't had the energy to write about them. I've also been blocked from people. I don't feel like I'm connected well to anyone. I'm on hold because of waiting for the internet. I cannot talk properly with my family and friends back home. People here are tired or getting tired of running around in events all the time and so am I. I'm sick which has kept me home already for few days now. I'm still bored all the time, but getting to know people takes so much time and energy. I have time, but no energy.
I feel home here.. now. It's also a two sided feeling. I keep compraring and missing people and feelings I had when I was at home, in Finland. Lately, I've been especially missing family. Going home for the weekend and lying on the lovely white couch of ours. I miss mom's balsamico-chicken and mashed potatoes. I miss the cottage.. THE place to be. But I also keep waking up to the fact that I sometimes forget that I'm abroad. I think it's good.
There's a little situation at the house right now. The girls are kind of blocking me out of all the decision making, so they consult each other and tell me when they've basicly made the decision already. So at the point where they get into an argument or more likely to disagreement, I cannot do much to solve it - since I don't know the facts. I told two girls today that we really need to sit down and talk about everything. The turns in cleaning, buying stuff and so on. And we need to do it in english, so I can be a part of the discussion too. I cannot tell my opinion, disagree or agree if I don't know what's going on.
Sometimes I feel blocked of having someone to talk to. That has two things included.. no internet and having hard time learning the language. I keep having hard time starting to talk italian. I'm such a perfectionist and I don't want to say something if I'm not completely sure. Everyone else seems do fine in that I get just more frustrated. But I try. I try so much... and if someone dares to tell me to try more, I swear I will bunch them.
At the same time I keep challenging people. I see they are tired and I challenge them. Very seldom I can be in a superficial friendship. I want to see who are ready to bear with me. Yes, but they are tired.
Saturday, September 29, 2007
At Vestone
280907 klo 23:58
in english
Tänään aamulla herätyskello oli väännetty numeroille 7:45. Tarkoitus oli lähteä yhdeksältä juna-asemalle ja suunnata nenä kohti Bresciaa. Saatiin kaikki valmiiksi ja oltiin melkein ovesta ulkona, kun Norina (Francan äiti) tulee ja kysyi kai, että ollaanko lähdössä. Sì sì. Boilerin ja lämmityksen kanssa on ollut vaikeuksia, joten korjaaja teki taas jotain temppuja. Päästiin kuitenkin bussipysäkille jossain välissä, mutta kiire siinä tuli. Bussi oli täynnä vanhoja ihmisiä ja kaikilla oli jotain asiaa toisilleen. Oli hauska huomata miten he käyttäytyivät hiukan kuin lapset koulubussissa. Huomasin myös, että vieressäni istuva vanha nainen skannasi mut oikeen. Katsoi oikein selkeästi ja piilottelematta päästä varpaisiin. Ihan mielenkiintosta. Anna sanoi, että se on ihan tavallista ja varsinkin pienemmissä kaupungeissa, kuten Vestonessa, vanhat naiset ja muutkin ovat todella uteliaita. Kaikki tuntevat kaikki, joten uusia ja varsinkin vähän erilaisia ihmisiä katsotaan pitkään. Vanhat naiset skannailevat senkin takia, että niiden on vaikea ymmärtää jotain muotia.
Alkushokin jälkeen olen taas totutellut omaan tyyliini, vaikka hiukan muista poikkeaakin. Vielä ei ole ihan kotoisa olo, jo senkin takia, että palelen alituisesti. Täytyy ostaa uusia ja lämpimiä vaatteita, kunhan tässä nyt vaan löytyy aikaa jostain ja tarpeeksi tarmoa lähteä sompailemaan kauppoihin.
Päästiin rautatieasemalle bussinvaihdon jälkeen, jossa kävi ilmi, että Annan aikataulu taisi olla vanha, koska siihen aikaan ei mennyt junaa. Kello oli 9:40 ja oltiin juostu päätä pahkaa, että kerettäisiin junaan. Minun upouusi reppukin kerkesi revetä siinä tohinassa. Jouduttiin lopulta odottamaan 11 asti, junan tuloa, joka meni sopivasti italian kirjaa selatessa ja opiskellessa. Aseman kahvilassa oli englantilaisia ja juotiin vielä oikein hyvää sitruunalla varustettua teetä :) Juna tuli lopulta ja päästiin suuremmitta mutkitta sisään. Paikat oli vähän kaukana toisistaan, mutta päästiin istumaan kuitenkin vierekkäin. Koko matkan tolkutin itselleni italiaa. Annasta oli suuri hyöty, koska tarkisti, ettei mikään mene ihan pieleen. Listasin tärkeitä verbejä ja yritin muodostaa lauseita niistä. Passato prossimo (vähän kuin imperfekti) ja muuten normaalit lauseet menee jo aika hyvin. Sanastoakin löytyy, mutta futuuri ja konditionaali on VAIKEITA!
Yksi esimerkkilause a la Milla: Ho comprato una lampadina in.... le montagne.
Anna: Oh, did you by the lamp from the moose?
Jossain vaiheessa kun pysähdyttiin väliasemalla, Anna meni katsomaan matkalaukkunsa perään ja edessä istuvani pakistanilainen mies alkoi jutella. Ihan mukava ja varmasti olisi mennyt koko matka rattoisasti jutellessa, mutta hirveän läheiseksi se yritti heti alkutekijöistä. Anna kun tuli takaisin, niin yritin nopeasti siirtyä takaisin italian pariin.
Nainen punaisessa paidassa on tähti saippuaoopperassa nimeltä Don Matteo. Hän piti itsestään kovaa meteliä.
The woman in red shirt is a star in a soup opera called Don Matteo. She made a big deal of herself.
Bresciaan ei mennyt kuin 1h 20min Eurostar-pikajunalla. Asemalla oli odottamassa Annan isä. Tervehti todella lämpimästi. Poskipusut ja taputti kädellä poskelle. Myöhemmin puhui myös toisesta tyttärestään :) Kun omat vanhemmat, perhe tai kaverit ei ole täällä, niin tuollaisia pieniä läheisyysmerkkejä kaipaa kyllä. En ole kenenkään kanssa vielä niin hyvissä väleissä, että voisin halata esim. niin lämpimästi, kun olen tottunut kavereiden kesken. Italialaiset pitää myös omanlaisensa välimatkan muihin. Autossa oli myös erään perheen lastenhoitaja ja zia (aunt, täti) Ritaakin hoitanut ukrainalaisnainen, jonka nimeä en nyt muista.
Autossa yritin kehitellä hyödyllisiä lauseita, joilla voin avittaa itselleni lisää aikaa seuraavien lauseiden muodostamiseen ja ihmiset muutenkin ymmärtäisivät, että harjoittelen vasta. "Sono lenta a parlare italiano!" (Olen hidas puhumaan italiaa.)
Ajettiin Bresciasta parin mutkan kautta Vestoneen. Brescia on siis lähellä Garda järveä ja Vestoneen on noin 45 minuutin matka. Voin sanoa jo nyt, että tykkään Bresciasta enemmän kuin Padovasta. Ensinnäkin, kaupungissa on enemmän asennetta jo heti alkuun, kun Padova on jokseenkin sekava. Anna tosin sanoi tykkäävänsä Padovasta juuri tuon sekavuuden vuoksi. Padova on myös todella utuinen ja kostea, joka tekee siitä todella kylmän. Luihin ja ytimiin kylmän. Brescia ei ole niin kylmä, vaikka onkin pohjoisemmassa ja voih... ne vuoret. Täällä on AIVAN upeat maisemat! Annan käydessä korjauttamassa silmälasinsa, katselin vuorille, jotka ympäröivät Bresciaa. Aivan upeat. Ne ovat huipulle saakka peittyneitä vihreisiin puihin. Jylhät, ei niin hirveän jyrkät vuoret. Upeita. Annan perheen talon takapihalta ja jokaisesta ikkunasta näkee vuorille. Aivan upeita, upeita, upeita!!! Samoin kuin heidän talo!
Sciantarellien portilta. Ja seuraavaksi itse talo:
From the porch of the Sciantarelli family. And next the house:
Olen monesti miettinyt, että olen todella onnekas, koska pääsin italialaisten sekaan heti alusta. Taisin siitä jo aiemminkin jotain sepustaa. Mutta tässä vaiheessa voin alleviivata sen. Minä olen päässyt JO NYT syömään italialaiseen kotiin, kotona tehtyä italialaista ruokaa. Niin paljon kuin suomalaista ruokaa haluaisin ainakin osittain puolustaa, niin haluan huomauttaa, että kertaakaan en ole jättänyt minkäänlaista ruokaa vielä lautaselle. Ainoa, joka ei ole hirveästi kutkuttanut makuhermoja oli anjoviksen tapainen kala oliiviöljy-chili-liemessä. Alas meni sekin.
Kotona vastaan tuli pieni valkoinen koira, joka irvisteli hassusti ja oli kovin leikkisä. Lilli alkoi heti ulvomaan :) Annan äiti, Loretta, ei osaa englantia, joten puhuin hänen kanssaan hyvin vähän, enkä ymmärrä hänen puhumaansa italiaa hirveän hyvin. Ja voih, aivan ihana vanha nainen, zia Rita: "Ciao cara!" Ja ensimmäistä kertaa minulta kysyttiin italiaksi minun nimeä. Zia ei myöskään kuule kovinkaan hyvin, mutta ei se tunnu hänen menoaan haittaavan. Aivan sydämen sulattava täti ja ihanan hyväntuulinen. Aina kun hymyilin zialle, hän hymyili ihanan leveästi takaisin - joka oli sinänsä oravanpyörä, koska se sai mut hymyilemään enemmän. Hän jutteli mulle pitkät pätkät italiaksi ja minä vaan hymyilin ja nyökyttelin... sanoin sì tai no, jos ymmärsin jotain.. sekin piti tehdä huutaen. Kaikkein eniten ihmettelin, että hän on 94-vuotias! Italiassa on sanonta, että punaviini on vanhusten toivo. Juteltiin muutenkin italialaisten ruokavaliosta ja miksi niin monet ovat niin laihoja, vaikka kovinkaan monet eivät harrasta mitään urheilua säännöllisesti. Taidan ruveta toteuttamaan italialaisia elämäntapoja :P
Zia teki paljon havaintoja minusta ruokailun aikana. Sanoi, että mulla on kaunis väri poskilla, kun posket kuumotti - ja, että mulla on vähiten vaatetusta, koska oon tottunut kylmään ilmaan ja, että olen kaunis tyttö. Ja siihen päälle hymyili taas sulattavasti. Laura (pink), voisitpa tavata Ritan. Oisit myöskin sulanu tuolle mummolle!! Päivällisen jälkeen juotuaan pari lasia viiniä, alkoi kysellä oonko katolinen ja Anna selitti, että tässä vaiheessa on hyvä sanoa, että kyllä! Täti päätti tehdä testinkin ja mun piti tehdä ristinmerkki :D Täydellä onnella sain sen kaiken oikein ja oltiin uskonnon paremmalla puolella - voitiin siis jättää se aihe. Zia myös olisi halunnut vielä lisää kaljaa, mutta ei halunnut olla ainoa, joka on kännissä... joten yritti mullekin tyrkyttää kaljaa vielä. Posket ei punottanukaan vielä tarpeeksi. Finnish colour ;)
Zia Rita.
Mario, Annan isä.
Mario, Anna's father.
Päivällisellä oli mukana myös Annan hyvä ystävä, Maura. Hän oli (Baskimaassa) Espanjassa vaihdossa ja opiskelee kieliä. Puhuttiin suomenkielestä ja ääntämisestä. Maura on todella eloisa tyttö, tykkäsin hirveästi. Vähän ennen lähtöään tuli puheeksi huominen konsertti, johon ollaan menossa Annan kanssa. Siellä soittaa Gallon bändi, nimeltä O'Chang Beat. Mauralla oli jonkinlainen tragedia parin bändin jäsenen kanssa, joten hän ei tule konserttiin ollenkaan. Hän ei halua nähdä näitä ihmisiä. Hassua suomalaisena miettiä samanlaista tilannetta. Toki tiedän samankaltaisia tilanteita Suomestakin, mutta tiedän myös, että aika suureksi osaksi suomalaiset ovat liian ylpeitä ollakseen menemättä tuollaisiin tapahtumiin kuitenkaan muiden ystävien vuoksi. Jos siellä ei ole muita kavereita, niin sitten ei välttämättä mennä.
Päivällä juttelin skypessä äitin ja Lauran kanssa nopeasti. Illalla vielä Lauran kanssa vähän aikaa. Ihanaa jutella suomeksi jotain ja purkaa hiukan tätä tieto-/tapahtumaähkyä. Huomenna soitetaan myös Viktorille, joka on näille jotain sukua ja asuu Skotlannissa. Pääsen puhumaan englantia<3 onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEggpmkI4_u-GN5BCB-nDdYqArkJdKdNCpFLvPqI3OsBIp2LCp29gNvBVPUgReK-yQfqdLYgpZ07Gl2DYjy-s8M154JVyBTOve7IQJ8Ut_TliUOJSABWIC7ChX0XUUrt7-0T9mwJ-Vop1u4/s1600-h/Kuva000.jpg">
Unta siis, että jaksaa huomenna taas.
---
(All the pictures in the finnish entry)
Today the alarm clock was set for 7:45. We were meant to leave for trainstation at nine and leave for Brescia. Everything was ready and we were almost out of the door when Norina (Franca's mother) came in and (I think) she asked if we were leaving. Sì sì. We had had problems with the boiler and heating, so the fixer came in and did some tricks too. Eventually we got to the busstop, but at that time were in hurry already. The bus was filled with old people and all of them had something to say to each other. It was funny to realize that they acted like children in a schoolbus. I also noticed that the old lady sitting next to me was scanning me. She didn't hide the scanning at all... from head to toe. Very interesting. Anna said that it's very usual and especially in smaller cities, like in Vestone, where old ladies and everyone else for that matter are very curious. Everyone knows everyone, so the new people and especially a bit different get long looks. The old ladies scan also because they have hard time understanding some kind of fashions. After the first shock, I've got used to my own style again.. even when it is a bit different. I don't feel so homey yet also because of freezing all the time. I need to buy new and warm clothes, when I get the time and courage to go to the shops. Anyway, we got to the railwaystation after changing the bus. At the station, we got to know that Anna's schedule for trains must be old, because there was no train at that time. The time was 9:40 and we had ran like maniacs to catch that train. My brand new backpack teared up from a seam. In the end, we had to wait until 11 for the train, but the time went easily by reading my italian book and studying. There was englishmen in the cafeteria and we drank very good lemon tea :) The train came eventually and we got in without too many twists. Our places were a bit far from each other, but we got to sit side by side anyway. The whole trip I studied italian. Anna is very useful for me, because she checks that I don't say anything wrong. I listed important verbs and tried to make them into a sentence. Passato prossimo (past tense) and other normal sentences go quite well. Vocabulary I have too, but future and contional are HARD! Example sentence a la Milla: Ho comprato una lampadina in.... le montagne. Anna: Oh, did you by the lamp from the moose? At some point the train stopped and Anna went to check on her bags - the Pakistani man in front of me started to talk. He was very nice and I'm sure the whole trip would've gone nicely chatting, but he tried to get so close, so early. Anna came back and I tried to focus on italian again. Brescia is only 1h 20mins with the Eurostar-fast train. At the station was waiting Anna's father. He greeted me very warmly. Cheek kisses and patted my cheek. Later he also talked about his second daughter :) When my own parents, family or friends are not here, I miss that kind of signs of closeness. I'm not as good friends with anyone yet, that I could hug them as warmly as I'm used to hugging my friends. Italians also take their kind of space. In the car, there was also a family acquintance and also zia (aunt) Rita's former caretaker, ukrainian woman, who's name I cannot remember right now. In the car, I tried to think of useful sentences, which could help me get more time to think of the next sentences and people would also get that I'm only learning now. "Sono lenta a parlare italiano!" (I'm slow to speak italian.) We drove from Brescia via couple of stops to Vestone. Brescia is quite close to lake Garda and Vestone is about 45 minutes away. I can already say that I like Brescia more than Padova. First of all, the city has much more attitude from the first sight when Padova is quite confusing. Though Anna told me she likes Padova just because of that confuseness. Padova is also very misty and wet, which makes it very cold. The kind that goes straight to the bones. Brescia is not as cold though it's more North - and oh, those mountains. The views here are AMAZING! When Anna went fixing her glasses, I watched to the mountains which surround Brescia. Fantastic! They are covered with green trees to the top. Rough, not so sharp mountains. Gorgeous. From the backyard of Anna's family's house and from every window, I can see to the mountains. Totally gorgeous, wonderful, fantastic!!! As well as the house!
Many times I've thought that I'm very lucky to be among italians from the very beginning. I think I wrote something about it already. At this point I can underline it. I have ALREADY got the chance to go to a genuine italian home, eat home-made italian food. As much as I want to defend finnish food, I want to note that not even once I have left food on my plate. The only thing that hasn't been so tasty for me was a fish like anjovis in olive oil-chili-sauce. But that went down too.
At home there was a small white dog greeting us. She was very playful. Lilli started to howl :) Anna's mom, Loretta, doesn't know english, so I spoke with her very little and I understood her italian not so well. And oh, the loveliest old lady, zia Rita: "Ciao cara!" and for the first time someone asked my name in italian. Zia doesn't hear very well, but it doesn't seem to concern her. She's just absolutely melting my heart and she's lovelingly good-humored. Everytime I smiled at her, she smiled back at me with her whole face - which is basicly a vicious circle, because that made me smile more. She talked many times to me in italian and I just smiled and nodded... said sì or no, if I understood something.. and that had to be done by shouting. The biggest wonder is that she's 94 years old! In Italy there's a saying which goes something like the redwine is the hope of the old people. We talked about the italian diet and why still so many are so thin, even though they don't do sports regularly. I think I'm starting to follow the italian diet :P
Zia observated me while eating. She said I have a lovely color on my cheeks, when they were burning - and that I have the least clothes because I'm used to cold air and that's a beautiful girl. Then she smiled again melting my heart even more. Laura (pink), I wish you were here to meet Rita. You would've melted for the granny too!! At the dinner after drinking few glasses of wine, she started to ask if I'm catholic and Anna said that now it's better to say yes! Aunt decided to make a test and I had to make the sign of the cross :D With total luck, I got it right and we went to the better side of religion - we could leave the subject. Zia also would've wanted more beer, but she didn't want to be the only one being drunk... so she tried to get me drink it too. My cheeks weren't red enough. Finnish colour ;)
I like the dinnertable-culture the most here. Everyone sits in the table until the end and we talk about everything. We eat cheese, drink wine, there's tomatoes, salad, zucchini... and the main dishe. There's always appetizers like olives and chips. We also talked about finnish sauna and that someone thought it is warming with a finnish woman :D Also when one gratuated, zia Rita and now passed-away zia Theresa carried one home, one kept saying one wants to die on a Ferrari. The situations in the dinner-table are very calming in a way, though all the time I'm very tired because of trying to understand italian.
At the dinner there was also Anna's good friend, Maura. She was in exchange in (Baschiland) Spain and studies languages. We talked about finnish language and pronounciation. Maura is very lively girl, I liked her a lot. A bit before she left we talked about a concert arranged tomorrow, which I'm going to with Anna. There plays the band of Gallo, called O'Chang Beat. Maura had somekind of a tradegy with few of the members, so she isn't coming to the event at all. She doesn't want to see these people. It's strange for a finnish person like me. Of course I know same kind of situations in Finland, but I also know that mostly Finns are too proud not to go because of other friends there. If there's no other friends, of course the situation is different.
During the day, I got a chance to talk with mom and Laura quickly on skype. In the evening again with Laura. It's lovely to talk in finnish and get out all the anxiety because of the huge ache of knowledge and happenings. Tomorrow we're calling Viktor, who is related to Anna's family and lives in Scotland. I get to speak english<3
I bought slippers here too! It's a kind of an art here too. They are soft, superwarm and strech from the heels.
Also the fish market was one of a kind. It is like any kind of a photography shop for example. In the middle there's the desk, where you could find very few salmon but a lot of calamari and octopus. Yh, they looked so slimy. Anna decided to proove that calamari if very good, so tomorrow we are eating them for lunch. In the store I talked with Anna about how hard it is that we both communicate with a language we don't know.
So asleep I go, to have the energy for tomorrow too.
in english
Tänään aamulla herätyskello oli väännetty numeroille 7:45. Tarkoitus oli lähteä yhdeksältä juna-asemalle ja suunnata nenä kohti Bresciaa. Saatiin kaikki valmiiksi ja oltiin melkein ovesta ulkona, kun Norina (Francan äiti) tulee ja kysyi kai, että ollaanko lähdössä. Sì sì. Boilerin ja lämmityksen kanssa on ollut vaikeuksia, joten korjaaja teki taas jotain temppuja. Päästiin kuitenkin bussipysäkille jossain välissä, mutta kiire siinä tuli. Bussi oli täynnä vanhoja ihmisiä ja kaikilla oli jotain asiaa toisilleen. Oli hauska huomata miten he käyttäytyivät hiukan kuin lapset koulubussissa. Huomasin myös, että vieressäni istuva vanha nainen skannasi mut oikeen. Katsoi oikein selkeästi ja piilottelematta päästä varpaisiin. Ihan mielenkiintosta. Anna sanoi, että se on ihan tavallista ja varsinkin pienemmissä kaupungeissa, kuten Vestonessa, vanhat naiset ja muutkin ovat todella uteliaita. Kaikki tuntevat kaikki, joten uusia ja varsinkin vähän erilaisia ihmisiä katsotaan pitkään. Vanhat naiset skannailevat senkin takia, että niiden on vaikea ymmärtää jotain muotia.
Alkushokin jälkeen olen taas totutellut omaan tyyliini, vaikka hiukan muista poikkeaakin. Vielä ei ole ihan kotoisa olo, jo senkin takia, että palelen alituisesti. Täytyy ostaa uusia ja lämpimiä vaatteita, kunhan tässä nyt vaan löytyy aikaa jostain ja tarpeeksi tarmoa lähteä sompailemaan kauppoihin.
Päästiin rautatieasemalle bussinvaihdon jälkeen, jossa kävi ilmi, että Annan aikataulu taisi olla vanha, koska siihen aikaan ei mennyt junaa. Kello oli 9:40 ja oltiin juostu päätä pahkaa, että kerettäisiin junaan. Minun upouusi reppukin kerkesi revetä siinä tohinassa. Jouduttiin lopulta odottamaan 11 asti, junan tuloa, joka meni sopivasti italian kirjaa selatessa ja opiskellessa. Aseman kahvilassa oli englantilaisia ja juotiin vielä oikein hyvää sitruunalla varustettua teetä :) Juna tuli lopulta ja päästiin suuremmitta mutkitta sisään. Paikat oli vähän kaukana toisistaan, mutta päästiin istumaan kuitenkin vierekkäin. Koko matkan tolkutin itselleni italiaa. Annasta oli suuri hyöty, koska tarkisti, ettei mikään mene ihan pieleen. Listasin tärkeitä verbejä ja yritin muodostaa lauseita niistä. Passato prossimo (vähän kuin imperfekti) ja muuten normaalit lauseet menee jo aika hyvin. Sanastoakin löytyy, mutta futuuri ja konditionaali on VAIKEITA!
Yksi esimerkkilause a la Milla: Ho comprato una lampadina in.... le montagne.
Anna: Oh, did you by the lamp from the moose?
Jossain vaiheessa kun pysähdyttiin väliasemalla, Anna meni katsomaan matkalaukkunsa perään ja edessä istuvani pakistanilainen mies alkoi jutella. Ihan mukava ja varmasti olisi mennyt koko matka rattoisasti jutellessa, mutta hirveän läheiseksi se yritti heti alkutekijöistä. Anna kun tuli takaisin, niin yritin nopeasti siirtyä takaisin italian pariin.
Nainen punaisessa paidassa on tähti saippuaoopperassa nimeltä Don Matteo. Hän piti itsestään kovaa meteliä.The woman in red shirt is a star in a soup opera called Don Matteo. She made a big deal of herself.
Bresciaan ei mennyt kuin 1h 20min Eurostar-pikajunalla. Asemalla oli odottamassa Annan isä. Tervehti todella lämpimästi. Poskipusut ja taputti kädellä poskelle. Myöhemmin puhui myös toisesta tyttärestään :) Kun omat vanhemmat, perhe tai kaverit ei ole täällä, niin tuollaisia pieniä läheisyysmerkkejä kaipaa kyllä. En ole kenenkään kanssa vielä niin hyvissä väleissä, että voisin halata esim. niin lämpimästi, kun olen tottunut kavereiden kesken. Italialaiset pitää myös omanlaisensa välimatkan muihin. Autossa oli myös erään perheen lastenhoitaja ja zia (aunt, täti) Ritaakin hoitanut ukrainalaisnainen, jonka nimeä en nyt muista.
Autossa yritin kehitellä hyödyllisiä lauseita, joilla voin avittaa itselleni lisää aikaa seuraavien lauseiden muodostamiseen ja ihmiset muutenkin ymmärtäisivät, että harjoittelen vasta. "Sono lenta a parlare italiano!" (Olen hidas puhumaan italiaa.)
Ajettiin Bresciasta parin mutkan kautta Vestoneen. Brescia on siis lähellä Garda järveä ja Vestoneen on noin 45 minuutin matka. Voin sanoa jo nyt, että tykkään Bresciasta enemmän kuin Padovasta. Ensinnäkin, kaupungissa on enemmän asennetta jo heti alkuun, kun Padova on jokseenkin sekava. Anna tosin sanoi tykkäävänsä Padovasta juuri tuon sekavuuden vuoksi. Padova on myös todella utuinen ja kostea, joka tekee siitä todella kylmän. Luihin ja ytimiin kylmän. Brescia ei ole niin kylmä, vaikka onkin pohjoisemmassa ja voih... ne vuoret. Täällä on AIVAN upeat maisemat! Annan käydessä korjauttamassa silmälasinsa, katselin vuorille, jotka ympäröivät Bresciaa. Aivan upeat. Ne ovat huipulle saakka peittyneitä vihreisiin puihin. Jylhät, ei niin hirveän jyrkät vuoret. Upeita. Annan perheen talon takapihalta ja jokaisesta ikkunasta näkee vuorille. Aivan upeita, upeita, upeita!!! Samoin kuin heidän talo!
Näkymä vuorille silmälasikaupan edestä.
Scenery to the mountains from in front of the glass shop's.
Scenery to the mountains from in front of the glass shop's.
Sciantarellien portilta. Ja seuraavaksi itse talo:From the porch of the Sciantarelli family. And next the house:
Olen monesti miettinyt, että olen todella onnekas, koska pääsin italialaisten sekaan heti alusta. Taisin siitä jo aiemminkin jotain sepustaa. Mutta tässä vaiheessa voin alleviivata sen. Minä olen päässyt JO NYT syömään italialaiseen kotiin, kotona tehtyä italialaista ruokaa. Niin paljon kuin suomalaista ruokaa haluaisin ainakin osittain puolustaa, niin haluan huomauttaa, että kertaakaan en ole jättänyt minkäänlaista ruokaa vielä lautaselle. Ainoa, joka ei ole hirveästi kutkuttanut makuhermoja oli anjoviksen tapainen kala oliiviöljy-chili-liemessä. Alas meni sekin.
Kotona vastaan tuli pieni valkoinen koira, joka irvisteli hassusti ja oli kovin leikkisä. Lilli alkoi heti ulvomaan :) Annan äiti, Loretta, ei osaa englantia, joten puhuin hänen kanssaan hyvin vähän, enkä ymmärrä hänen puhumaansa italiaa hirveän hyvin. Ja voih, aivan ihana vanha nainen, zia Rita: "Ciao cara!" Ja ensimmäistä kertaa minulta kysyttiin italiaksi minun nimeä. Zia ei myöskään kuule kovinkaan hyvin, mutta ei se tunnu hänen menoaan haittaavan. Aivan sydämen sulattava täti ja ihanan hyväntuulinen. Aina kun hymyilin zialle, hän hymyili ihanan leveästi takaisin - joka oli sinänsä oravanpyörä, koska se sai mut hymyilemään enemmän. Hän jutteli mulle pitkät pätkät italiaksi ja minä vaan hymyilin ja nyökyttelin... sanoin sì tai no, jos ymmärsin jotain.. sekin piti tehdä huutaen. Kaikkein eniten ihmettelin, että hän on 94-vuotias! Italiassa on sanonta, että punaviini on vanhusten toivo. Juteltiin muutenkin italialaisten ruokavaliosta ja miksi niin monet ovat niin laihoja, vaikka kovinkaan monet eivät harrasta mitään urheilua säännöllisesti. Taidan ruveta toteuttamaan italialaisia elämäntapoja :P
Zia teki paljon havaintoja minusta ruokailun aikana. Sanoi, että mulla on kaunis väri poskilla, kun posket kuumotti - ja, että mulla on vähiten vaatetusta, koska oon tottunut kylmään ilmaan ja, että olen kaunis tyttö. Ja siihen päälle hymyili taas sulattavasti. Laura (pink), voisitpa tavata Ritan. Oisit myöskin sulanu tuolle mummolle!! Päivällisen jälkeen juotuaan pari lasia viiniä, alkoi kysellä oonko katolinen ja Anna selitti, että tässä vaiheessa on hyvä sanoa, että kyllä! Täti päätti tehdä testinkin ja mun piti tehdä ristinmerkki :D Täydellä onnella sain sen kaiken oikein ja oltiin uskonnon paremmalla puolella - voitiin siis jättää se aihe. Zia myös olisi halunnut vielä lisää kaljaa, mutta ei halunnut olla ainoa, joka on kännissä... joten yritti mullekin tyrkyttää kaljaa vielä. Posket ei punottanukaan vielä tarpeeksi. Finnish colour ;)
Zia Rita.
Mario, Annan isä.Mario, Anna's father.
Loretta, Annan äiti.
Loretta, Anna's mother.
Ruokapöytäkulttuurista pidän täällä eniten. Kaikki istuu pöydässä tappiin asti ja jutellaan ihan kaikenlaisesta. Syödään juustoja, juodaan viiniä, on tomaattia, salaattia, kurpitsaa... ja pääruoka. Aina on ollut alkupaloja, tyyliin oliiveja ja sipsejä. Tuli puheeksi suomalainen sauna ja, että joku joskus on luullut että se on lämmittelyä suomalaisen naisen kanssa :D Tai kun eräs valmistui, niin zia Rita ja nyt jo kuollut zia Theresa kantoivat kotiin, niin hän hoki vain, että tahtoo kuolla Ferrariin. Ne tilanteet ruokapöydässä on todella rauhottavia tavallaan, vaikka kokoajan väsynkin nopeasti italian kanssa pinnistelyn takia.Loretta, Anna's mother.
Italian lippu - kesäkurpitsa (vihreä), parmesaani (valkea), tomaatti (punainen).
Italian flag - zucchini (green), parmesan (white), tomatoes (red).
Italian flag - zucchini (green), parmesan (white), tomatoes (red).
Päivällisellä oli mukana myös Annan hyvä ystävä, Maura. Hän oli (Baskimaassa) Espanjassa vaihdossa ja opiskelee kieliä. Puhuttiin suomenkielestä ja ääntämisestä. Maura on todella eloisa tyttö, tykkäsin hirveästi. Vähän ennen lähtöään tuli puheeksi huominen konsertti, johon ollaan menossa Annan kanssa. Siellä soittaa Gallon bändi, nimeltä O'Chang Beat. Mauralla oli jonkinlainen tragedia parin bändin jäsenen kanssa, joten hän ei tule konserttiin ollenkaan. Hän ei halua nähdä näitä ihmisiä. Hassua suomalaisena miettiä samanlaista tilannetta. Toki tiedän samankaltaisia tilanteita Suomestakin, mutta tiedän myös, että aika suureksi osaksi suomalaiset ovat liian ylpeitä ollakseen menemättä tuollaisiin tapahtumiin kuitenkaan muiden ystävien vuoksi. Jos siellä ei ole muita kavereita, niin sitten ei välttämättä mennä.
Päivällä juttelin skypessä äitin ja Lauran kanssa nopeasti. Illalla vielä Lauran kanssa vähän aikaa. Ihanaa jutella suomeksi jotain ja purkaa hiukan tätä tieto-/tapahtumaähkyä. Huomenna soitetaan myös Viktorille, joka on näille jotain sukua ja asuu Skotlannissa. Pääsen puhumaan englantia<3 onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEggpmkI4_u-GN5BCB-nDdYqArkJdKdNCpFLvPqI3OsBIp2LCp29gNvBVPUgReK-yQfqdLYgpZ07Gl2DYjy-s8M154JVyBTOve7IQJ8Ut_TliUOJSABWIC7ChX0XUUrt7-0T9mwJ-Vop1u4/s1600-h/Kuva000.jpg">
Kalakaupassa.
In the fish market.
Mun tossut.
My slippers.
In the fish market.
Mun tossut.My slippers.
Unta siis, että jaksaa huomenna taas.
---
(All the pictures in the finnish entry)
Today the alarm clock was set for 7:45. We were meant to leave for trainstation at nine and leave for Brescia. Everything was ready and we were almost out of the door when Norina (Franca's mother) came in and (I think) she asked if we were leaving. Sì sì. We had had problems with the boiler and heating, so the fixer came in and did some tricks too. Eventually we got to the busstop, but at that time were in hurry already. The bus was filled with old people and all of them had something to say to each other. It was funny to realize that they acted like children in a schoolbus. I also noticed that the old lady sitting next to me was scanning me. She didn't hide the scanning at all... from head to toe. Very interesting. Anna said that it's very usual and especially in smaller cities, like in Vestone, where old ladies and everyone else for that matter are very curious. Everyone knows everyone, so the new people and especially a bit different get long looks. The old ladies scan also because they have hard time understanding some kind of fashions. After the first shock, I've got used to my own style again.. even when it is a bit different. I don't feel so homey yet also because of freezing all the time. I need to buy new and warm clothes, when I get the time and courage to go to the shops. Anyway, we got to the railwaystation after changing the bus. At the station, we got to know that Anna's schedule for trains must be old, because there was no train at that time. The time was 9:40 and we had ran like maniacs to catch that train. My brand new backpack teared up from a seam. In the end, we had to wait until 11 for the train, but the time went easily by reading my italian book and studying. There was englishmen in the cafeteria and we drank very good lemon tea :) The train came eventually and we got in without too many twists. Our places were a bit far from each other, but we got to sit side by side anyway. The whole trip I studied italian. Anna is very useful for me, because she checks that I don't say anything wrong. I listed important verbs and tried to make them into a sentence. Passato prossimo (past tense) and other normal sentences go quite well. Vocabulary I have too, but future and contional are HARD! Example sentence a la Milla: Ho comprato una lampadina in.... le montagne. Anna: Oh, did you by the lamp from the moose? At some point the train stopped and Anna went to check on her bags - the Pakistani man in front of me started to talk. He was very nice and I'm sure the whole trip would've gone nicely chatting, but he tried to get so close, so early. Anna came back and I tried to focus on italian again. Brescia is only 1h 20mins with the Eurostar-fast train. At the station was waiting Anna's father. He greeted me very warmly. Cheek kisses and patted my cheek. Later he also talked about his second daughter :) When my own parents, family or friends are not here, I miss that kind of signs of closeness. I'm not as good friends with anyone yet, that I could hug them as warmly as I'm used to hugging my friends. Italians also take their kind of space. In the car, there was also a family acquintance and also zia (aunt) Rita's former caretaker, ukrainian woman, who's name I cannot remember right now. In the car, I tried to think of useful sentences, which could help me get more time to think of the next sentences and people would also get that I'm only learning now. "Sono lenta a parlare italiano!" (I'm slow to speak italian.) We drove from Brescia via couple of stops to Vestone. Brescia is quite close to lake Garda and Vestone is about 45 minutes away. I can already say that I like Brescia more than Padova. First of all, the city has much more attitude from the first sight when Padova is quite confusing. Though Anna told me she likes Padova just because of that confuseness. Padova is also very misty and wet, which makes it very cold. The kind that goes straight to the bones. Brescia is not as cold though it's more North - and oh, those mountains. The views here are AMAZING! When Anna went fixing her glasses, I watched to the mountains which surround Brescia. Fantastic! They are covered with green trees to the top. Rough, not so sharp mountains. Gorgeous. From the backyard of Anna's family's house and from every window, I can see to the mountains. Totally gorgeous, wonderful, fantastic!!! As well as the house!
Many times I've thought that I'm very lucky to be among italians from the very beginning. I think I wrote something about it already. At this point I can underline it. I have ALREADY got the chance to go to a genuine italian home, eat home-made italian food. As much as I want to defend finnish food, I want to note that not even once I have left food on my plate. The only thing that hasn't been so tasty for me was a fish like anjovis in olive oil-chili-sauce. But that went down too.
At home there was a small white dog greeting us. She was very playful. Lilli started to howl :) Anna's mom, Loretta, doesn't know english, so I spoke with her very little and I understood her italian not so well. And oh, the loveliest old lady, zia Rita: "Ciao cara!" and for the first time someone asked my name in italian. Zia doesn't hear very well, but it doesn't seem to concern her. She's just absolutely melting my heart and she's lovelingly good-humored. Everytime I smiled at her, she smiled back at me with her whole face - which is basicly a vicious circle, because that made me smile more. She talked many times to me in italian and I just smiled and nodded... said sì or no, if I understood something.. and that had to be done by shouting. The biggest wonder is that she's 94 years old! In Italy there's a saying which goes something like the redwine is the hope of the old people. We talked about the italian diet and why still so many are so thin, even though they don't do sports regularly. I think I'm starting to follow the italian diet :P
Zia observated me while eating. She said I have a lovely color on my cheeks, when they were burning - and that I have the least clothes because I'm used to cold air and that's a beautiful girl. Then she smiled again melting my heart even more. Laura (pink), I wish you were here to meet Rita. You would've melted for the granny too!! At the dinner after drinking few glasses of wine, she started to ask if I'm catholic and Anna said that now it's better to say yes! Aunt decided to make a test and I had to make the sign of the cross :D With total luck, I got it right and we went to the better side of religion - we could leave the subject. Zia also would've wanted more beer, but she didn't want to be the only one being drunk... so she tried to get me drink it too. My cheeks weren't red enough. Finnish colour ;)
I like the dinnertable-culture the most here. Everyone sits in the table until the end and we talk about everything. We eat cheese, drink wine, there's tomatoes, salad, zucchini... and the main dishe. There's always appetizers like olives and chips. We also talked about finnish sauna and that someone thought it is warming with a finnish woman :D Also when one gratuated, zia Rita and now passed-away zia Theresa carried one home, one kept saying one wants to die on a Ferrari. The situations in the dinner-table are very calming in a way, though all the time I'm very tired because of trying to understand italian.
At the dinner there was also Anna's good friend, Maura. She was in exchange in (Baschiland) Spain and studies languages. We talked about finnish language and pronounciation. Maura is very lively girl, I liked her a lot. A bit before she left we talked about a concert arranged tomorrow, which I'm going to with Anna. There plays the band of Gallo, called O'Chang Beat. Maura had somekind of a tradegy with few of the members, so she isn't coming to the event at all. She doesn't want to see these people. It's strange for a finnish person like me. Of course I know same kind of situations in Finland, but I also know that mostly Finns are too proud not to go because of other friends there. If there's no other friends, of course the situation is different.
During the day, I got a chance to talk with mom and Laura quickly on skype. In the evening again with Laura. It's lovely to talk in finnish and get out all the anxiety because of the huge ache of knowledge and happenings. Tomorrow we're calling Viktor, who is related to Anna's family and lives in Scotland. I get to speak english<3
I bought slippers here too! It's a kind of an art here too. They are soft, superwarm and strech from the heels.
Also the fish market was one of a kind. It is like any kind of a photography shop for example. In the middle there's the desk, where you could find very few salmon but a lot of calamari and octopus. Yh, they looked so slimy. Anna decided to proove that calamari if very good, so tomorrow we are eating them for lunch. In the store I talked with Anna about how hard it is that we both communicate with a language we don't know.
So asleep I go, to have the energy for tomorrow too.
Friday, September 28, 2007
Tiredness and new people,
27.9.2007 klo 18:08
in english
Koko päivä on ollut todella kylmä. Yöllä heräilin koirauneen asti ukkoseen pariin kertaa. Taisi olla ihan meidän yläpuolella, koska jyrähteli monesti.
Päivä meni tosi nopeasti. Heti aamusta tuli boilerin korjaaja ja joku YTV:n tyyppinen tyyppi kävi hakemassa vanhat pyörät kellarista ja jonkun vanhan telkkarin. Illalla tuli vielä Telecomin tyyppi pistämään meille puhelinlinjan toimimaan... joka ei kuitenkaan toimi. Jepjep.
Tapasin mun toiset kämppikset myös. Giada ja Marica asuvat käytävän toisella puolella olevassa huoneessa. He tulivat ensin kaksin ja lisääntyivät myöhemmin perheenjäsenistä kuuteen ihmiseen - yhteisvoimin maalasivat olohuoneen ja oman huoneensa. Omaan huoneeseen tuli kaksi oranssia seinää ja kaksi valkoista :) Tosi aurinkoinen. Myös molemmat tytöt on aurinkoisia. Marica on todella mukava ja puhuu suhteellisen hyvää englantia, tai ainakin sen kuvan sain nyt näin äkkiseltään. Giada vaikuttaa vähän ujommalta ja siksi hiukan passiivisemmalta. He tulivat aamulla juttelemaan meidän huoneen ovensuuhun hetkeksi :) Kyselivät kaikenlaista.
Kun lauma tuli sisään, Anna ja minä oltiin lähdössä kaupunkiin. Pyöräiltiin Tito Liviolle, jossa Annan piti käydä toimistossa ja minun ESN:llä ilmoittautumassa jäseneksi (kaikesta täälläkin pitää maksaa). Kävelin vähän matkaa pyörän lukittuani etsimässä Galleria di Tito Liviota (eli Tito Livion käytävää) ja sieltä löyty ovisummeri ESN:lle. Ylöspäästyäni jouduin odottamaan hetken, kun eloisa poika selitti hirvittävällä vauhdissa kahdelle tytölle italiaksi... jotain. Odottelin aulassa ja sinne tuli myös toinen poika odottelemaan. Sisään pyydettäessä, ESN:n tyyppi alkoi puhua mulle italiaa: "In english, please.. still."
Kirjoitin taas kerran nimeni ja tietoni yhteen lappuun ja maksoin 8 euroa, että sain ESN:n jäsenkortin. Sillä saa alennuksia jostain baareista ja klubeista yms - ja mukana tuli myös jonkinlainen matkavakuutus. Sain myös lokakuun ohjelman:
Lähtiessä Daniele antoi numeronsa, kun kysyin viikonlopun bileistä. Olin lukenut jostain, että lauantaina olisi tervetulobileet, mutta ne on vasta enskuun puolessa välissä. Hassua.. Niin, antoi numeronsa, että voin ilmoittaa, jos saan tietää lisää bileistä. Simonan kanssa pari viestiä vaihdettuani - ei sellaisia kai olekaan. Lähtiessä olin ylpeä kun kävin loppukeskustelun italiaksi.
Grazie mille! - Kiitos paljon!
Prego! Buona giornata! - Ole hyvä! Hyvää päivänjatkoa!
Anche a te! - Sulle myös!
Grazie. - Kiitos.
Myöhemmin menin tietokonehuoneeseen, jossa sain päivitettyä kaikki siihen asti kirjoittamani. Mara oli lähettänyt sähköpostikiitoksen lahjasta, jonka annoin. Oli laittanut sen verhoihinsa killumaan :) Jäin yksin vielä päivittelemään ja lukemaan sähköposteja, kun Anna lähti hoitamaan muita asioita. Olin ensimmäistä kertaa yksin niin, että piti oikeasti toimittaa asioita. Sinänsä myös helpottavaa.
Kävin kaupassa ja onnistui kassalla ilman suurempaa panikointia ja englantiin turvautumista vastata kysymyksiin muovikassista ja plussakortista. Helppoja kyllä-ei-kysymyksiä.. hmpf. Kaupanjonossa Anna soitti ja kysyi missä olen - lähtisinkö syömään Marican, Giadan ja hänen kanssa jonnekin. Toki! Sanoin, että olen kotona 15-20 minuutissa. Toki alkoi satamaan, kun pääsin ulos ja ukkonenkin jyrisi justiinsa Montàn suunnalla. Pyöräilin käytäviä pitkin kotiin. Täällä siis talojen etualalla on ensin käytävä ja sitten vasta ovet taloihin. Niissä voi pyöräillä kun sataa. Selvisin kämpälle loistavasti yksin! Brava Milla!
Purin ostokset kämpällä ja lähdettiin syömään. Tytöt puhu aika paljon italiaa keskenään, mutta oli muiden italialaisten tapaan hirveän kiinnostuneita ulkomaalaisesta. Lupasin kokata heille jotain suomalaista, mutta varoitin myös, etteivät he välttämättä pidä siitä. Ruoka on kuitenkin aika erilaista. Toinen ongelma on se, että en keksi mitään oikeasti suomalaista, johon saisin täältä tarpeet. Suomikaupasta (netistä) tarvikkeiden ostaminen on jumalattoman kallista ja niin on muutenkin lähettäminen. Apua?
Tilasin baarissa risoton. Mentiin lounaan jälkimaininkeihin, niin oltiin onnekkaita, että saatiin edes ruokaa. Ruoka oli kyllä kummallista. Risotto oli harmaata mössöä, joka maistu vaan voimakkaasti parmesaanilta. Näytti harmaalta kaurapuurolta. Yh. Ei niin pahaa etteikö sitä ois kovaan nälkään voinu syyä. Oli mukava syödä yhdessä, vaikka olin todella väsynyt. Kotona linnoittauduin tietokoneen eteen ja kirjoitin kirjeitä. On turhauttavaa, kun ei pysty kommunikoimaan kenenkään kanssa kunnolla reaaliajassa.. kotoota siis. Kaikki kommunikointi maksaa niin paljon. Latasin prepaidia tiistaina 14 euroa ja nyt siitä on jäljellä enää 4.
Väsyttää ja ahdistaa italian osaamattomuus. Niin kuin äiti lähetti viestissä, pitäisi vain rohkeasti alkaa puhumaan. Viikonloppuna päätin opetella verbien taivutuksia, että voisin helpommin alkaa muodostaa lauseita. Illalla mietin, josko menisin Annan kanssa Vestoneen vaiko en, mutta koska hänen äiti henkilökohtaisesti soitti vaan sanoakseen, että mun tarvii tulla, kun hän tekee kunnon kanaa ja uunijäätelöä (kai?). Olin tosi väsynyt, mutta koska ei ollut edes vaihtaribileitä, niin ajattelin, että yhtä hyvin voin lähteä. Seuraavaan kuukauteen ei olisi kuitenkaan aikaa sellaiseen.
Telkkarissa soi Frou Frou monessa mainoksessa. Tarvitsen lisää lämpimiä vaatteita.
---
The whole day has been very cold. At night I woke up few times to semi-sleep because of the thunder. I think it was right above us, because it was thumping many times.
The days go by so fast. Right in the morning the boiler fixer came and someone for something like YTV to take old bikes from the cellar and I think an old tv. In the evening also a guy from Telecom came to put the phoneline to work... but it doesn't work anyway. Yepyep.
I met my other flatmates too. Giada and Marica live across the hall in a similar kind of room. They came first just two of them and the group grew later on of six family members. All together they painted the living room and their room. Their own room got 2 orange walls and 2 white :) Very sunny. Both of the girls are sunny too. Marica is very nice and speaks fairly good english, though I got this image only based on a quick meeting. Giada seems more shy and because of that more passive. They came this morning to chat in our rooms door for a while :) Asked a bunch of things.
When the cast came in, Anna and I were leaving to the city. We biked to Tito Livio, where Anna had to go to a office and me to sign up for ESN. I walked some time after locking my bike to find Galleria di Tito Livio (the corridor of Tito Livio) and there I found a buzzer for ESN. After finding my way up I had to wait for a while, when a very lively boy was explaining something to two italian girls with terribly fast italian. I waited in the corridor where also another boy came to wait. When they asked me inside, the ESN guy started to speak italian: "In english, please.. still."
I wrote my name and other personal info to yet another piece of paper and paid 8 euros to get a membercard of ESN. I can get some discounts with that from bars and clubs - and with it there was also some kind of travelling insurance. I also got the event list for October.
When I was leaving, Daniele gave me his number, because I asked about the party in the weekend. I had read somewhere that there was going to be on Saturday, but it's not until the half of next month. Funny.. Yes, and he gave me the number so I can tell where the party is if there is one. After few SMS's with Simona - I guess there isn't one. In the end I was proud to be quick enough to answer in italian:
Grazie mille! - Thanks alot!
Prego! Buona giornata! - You're welcome! Have a nice day!
Anche a te! - Back at you!
Grazie. - Thank you.
Later I went to the computer room to update I had written so far. Mara had also sent me an e-mail thank you for the gift I gave her. She had put it hanging on her curtains :) I staid alone to update and read my e-mails when Anna left to take care of some other things. For the first time I was actually alone and I had to take care of something too. In a way it's also relieving.
I went to the supermarket and managed without too much panicing and falling back on english to answer few questions about a bonuscard and plasticbags. Easy yes-no-questions.. hmpf. In the line, Anna called me asking where I am and would I go for a late lunch with Marica, Giada and her. Of course! I said I'll be home in 15-20 minutes. Of course it started to rain when I went out and it was thundering too in the direction of Montà. I biked along these corridors. There is a corridor in front of the houses everywhere. You get to bike along them when it rains. I managed to go to the house on my own! Brava Milla!
I unpacked and we left to eat. The girls were speaking quite a lot of italian, but were also - like all the italians seem to be - very interested in the foreigner. I promised to cook them something finnish, but I also warned them that they might not like it. The food is so different after all. Another problem is that I cannot figure out anything finnish that I could cook here, because I can't find the ingredients in the market. In the Suomi-shop (online) buying the stuff is very expensive as is sending it from Finland too. Help?
In the bar, I ordered a risotto. We went after the actual lunchtime, so we were lucky to even get food. Food itself was strange. Risotto was grey mush, which tasted strongly like parmesan. It looked like grey oat porridge. Yh. But not so bad that it couldn't hunt down hunger. It was nice to eat together, though I was very tired. At home I basicly lived by the computer and wrote letters. It is frustrating not to have a chance to communicate with anyone properly in real time... from home I mean. All the communication costs so much. My prepaid card for 14 euros from Tuesdays is now left with 4 anymore.
I'm tired and anxious because I can't speak italian. Like mom said in a message, I should just start talking. In the weekend, I decided to learn the conjungation of verbs, so I could more easily start forming sentences. In the evening I was thinking if to go to Vestone with Anna or not, but because her mom personally called just to ask me to go there, because she's making proper chicken and a cake, I decided to go. I was very tired, but because there was no welcoming party for erasmus, I thought I could very well go. For the next month there won't be a weekend anyway when I could go.
On the tv, they play Frou Frou in a commercial. I need more warm clothes.
in english
Koko päivä on ollut todella kylmä. Yöllä heräilin koirauneen asti ukkoseen pariin kertaa. Taisi olla ihan meidän yläpuolella, koska jyrähteli monesti.
Päivä meni tosi nopeasti. Heti aamusta tuli boilerin korjaaja ja joku YTV:n tyyppinen tyyppi kävi hakemassa vanhat pyörät kellarista ja jonkun vanhan telkkarin. Illalla tuli vielä Telecomin tyyppi pistämään meille puhelinlinjan toimimaan... joka ei kuitenkaan toimi. Jepjep.
Tapasin mun toiset kämppikset myös. Giada ja Marica asuvat käytävän toisella puolella olevassa huoneessa. He tulivat ensin kaksin ja lisääntyivät myöhemmin perheenjäsenistä kuuteen ihmiseen - yhteisvoimin maalasivat olohuoneen ja oman huoneensa. Omaan huoneeseen tuli kaksi oranssia seinää ja kaksi valkoista :) Tosi aurinkoinen. Myös molemmat tytöt on aurinkoisia. Marica on todella mukava ja puhuu suhteellisen hyvää englantia, tai ainakin sen kuvan sain nyt näin äkkiseltään. Giada vaikuttaa vähän ujommalta ja siksi hiukan passiivisemmalta. He tulivat aamulla juttelemaan meidän huoneen ovensuuhun hetkeksi :) Kyselivät kaikenlaista.
Kun lauma tuli sisään, Anna ja minä oltiin lähdössä kaupunkiin. Pyöräiltiin Tito Liviolle, jossa Annan piti käydä toimistossa ja minun ESN:llä ilmoittautumassa jäseneksi (kaikesta täälläkin pitää maksaa). Kävelin vähän matkaa pyörän lukittuani etsimässä Galleria di Tito Liviota (eli Tito Livion käytävää) ja sieltä löyty ovisummeri ESN:lle. Ylöspäästyäni jouduin odottamaan hetken, kun eloisa poika selitti hirvittävällä vauhdissa kahdelle tytölle italiaksi... jotain. Odottelin aulassa ja sinne tuli myös toinen poika odottelemaan. Sisään pyydettäessä, ESN:n tyyppi alkoi puhua mulle italiaa: "In english, please.. still."
Kirjoitin taas kerran nimeni ja tietoni yhteen lappuun ja maksoin 8 euroa, että sain ESN:n jäsenkortin. Sillä saa alennuksia jostain baareista ja klubeista yms - ja mukana tuli myös jonkinlainen matkavakuutus. Sain myös lokakuun ohjelman:
Lähtiessä Daniele antoi numeronsa, kun kysyin viikonlopun bileistä. Olin lukenut jostain, että lauantaina olisi tervetulobileet, mutta ne on vasta enskuun puolessa välissä. Hassua.. Niin, antoi numeronsa, että voin ilmoittaa, jos saan tietää lisää bileistä. Simonan kanssa pari viestiä vaihdettuani - ei sellaisia kai olekaan. Lähtiessä olin ylpeä kun kävin loppukeskustelun italiaksi.Grazie mille! - Kiitos paljon!
Prego! Buona giornata! - Ole hyvä! Hyvää päivänjatkoa!
Anche a te! - Sulle myös!
Grazie. - Kiitos.
Myöhemmin menin tietokonehuoneeseen, jossa sain päivitettyä kaikki siihen asti kirjoittamani. Mara oli lähettänyt sähköpostikiitoksen lahjasta, jonka annoin. Oli laittanut sen verhoihinsa killumaan :) Jäin yksin vielä päivittelemään ja lukemaan sähköposteja, kun Anna lähti hoitamaan muita asioita. Olin ensimmäistä kertaa yksin niin, että piti oikeasti toimittaa asioita. Sinänsä myös helpottavaa.
Kävin kaupassa ja onnistui kassalla ilman suurempaa panikointia ja englantiin turvautumista vastata kysymyksiin muovikassista ja plussakortista. Helppoja kyllä-ei-kysymyksiä.. hmpf. Kaupanjonossa Anna soitti ja kysyi missä olen - lähtisinkö syömään Marican, Giadan ja hänen kanssa jonnekin. Toki! Sanoin, että olen kotona 15-20 minuutissa. Toki alkoi satamaan, kun pääsin ulos ja ukkonenkin jyrisi justiinsa Montàn suunnalla. Pyöräilin käytäviä pitkin kotiin. Täällä siis talojen etualalla on ensin käytävä ja sitten vasta ovet taloihin. Niissä voi pyöräillä kun sataa. Selvisin kämpälle loistavasti yksin! Brava Milla!
Purin ostokset kämpällä ja lähdettiin syömään. Tytöt puhu aika paljon italiaa keskenään, mutta oli muiden italialaisten tapaan hirveän kiinnostuneita ulkomaalaisesta. Lupasin kokata heille jotain suomalaista, mutta varoitin myös, etteivät he välttämättä pidä siitä. Ruoka on kuitenkin aika erilaista. Toinen ongelma on se, että en keksi mitään oikeasti suomalaista, johon saisin täältä tarpeet. Suomikaupasta (netistä) tarvikkeiden ostaminen on jumalattoman kallista ja niin on muutenkin lähettäminen. Apua?
Tilasin baarissa risoton. Mentiin lounaan jälkimaininkeihin, niin oltiin onnekkaita, että saatiin edes ruokaa. Ruoka oli kyllä kummallista. Risotto oli harmaata mössöä, joka maistu vaan voimakkaasti parmesaanilta. Näytti harmaalta kaurapuurolta. Yh. Ei niin pahaa etteikö sitä ois kovaan nälkään voinu syyä. Oli mukava syödä yhdessä, vaikka olin todella väsynyt. Kotona linnoittauduin tietokoneen eteen ja kirjoitin kirjeitä. On turhauttavaa, kun ei pysty kommunikoimaan kenenkään kanssa kunnolla reaaliajassa.. kotoota siis. Kaikki kommunikointi maksaa niin paljon. Latasin prepaidia tiistaina 14 euroa ja nyt siitä on jäljellä enää 4.
Väsyttää ja ahdistaa italian osaamattomuus. Niin kuin äiti lähetti viestissä, pitäisi vain rohkeasti alkaa puhumaan. Viikonloppuna päätin opetella verbien taivutuksia, että voisin helpommin alkaa muodostaa lauseita. Illalla mietin, josko menisin Annan kanssa Vestoneen vaiko en, mutta koska hänen äiti henkilökohtaisesti soitti vaan sanoakseen, että mun tarvii tulla, kun hän tekee kunnon kanaa ja uunijäätelöä (kai?). Olin tosi väsynyt, mutta koska ei ollut edes vaihtaribileitä, niin ajattelin, että yhtä hyvin voin lähteä. Seuraavaan kuukauteen ei olisi kuitenkaan aikaa sellaiseen.
Telkkarissa soi Frou Frou monessa mainoksessa. Tarvitsen lisää lämpimiä vaatteita.
---
The whole day has been very cold. At night I woke up few times to semi-sleep because of the thunder. I think it was right above us, because it was thumping many times.
The days go by so fast. Right in the morning the boiler fixer came and someone for something like YTV to take old bikes from the cellar and I think an old tv. In the evening also a guy from Telecom came to put the phoneline to work... but it doesn't work anyway. Yepyep.
I met my other flatmates too. Giada and Marica live across the hall in a similar kind of room. They came first just two of them and the group grew later on of six family members. All together they painted the living room and their room. Their own room got 2 orange walls and 2 white :) Very sunny. Both of the girls are sunny too. Marica is very nice and speaks fairly good english, though I got this image only based on a quick meeting. Giada seems more shy and because of that more passive. They came this morning to chat in our rooms door for a while :) Asked a bunch of things.
When the cast came in, Anna and I were leaving to the city. We biked to Tito Livio, where Anna had to go to a office and me to sign up for ESN. I walked some time after locking my bike to find Galleria di Tito Livio (the corridor of Tito Livio) and there I found a buzzer for ESN. After finding my way up I had to wait for a while, when a very lively boy was explaining something to two italian girls with terribly fast italian. I waited in the corridor where also another boy came to wait. When they asked me inside, the ESN guy started to speak italian: "In english, please.. still."
I wrote my name and other personal info to yet another piece of paper and paid 8 euros to get a membercard of ESN. I can get some discounts with that from bars and clubs - and with it there was also some kind of travelling insurance. I also got the event list for October.
When I was leaving, Daniele gave me his number, because I asked about the party in the weekend. I had read somewhere that there was going to be on Saturday, but it's not until the half of next month. Funny.. Yes, and he gave me the number so I can tell where the party is if there is one. After few SMS's with Simona - I guess there isn't one. In the end I was proud to be quick enough to answer in italian:
Grazie mille! - Thanks alot!
Prego! Buona giornata! - You're welcome! Have a nice day!
Anche a te! - Back at you!
Grazie. - Thank you.
Later I went to the computer room to update I had written so far. Mara had also sent me an e-mail thank you for the gift I gave her. She had put it hanging on her curtains :) I staid alone to update and read my e-mails when Anna left to take care of some other things. For the first time I was actually alone and I had to take care of something too. In a way it's also relieving.
I went to the supermarket and managed without too much panicing and falling back on english to answer few questions about a bonuscard and plasticbags. Easy yes-no-questions.. hmpf. In the line, Anna called me asking where I am and would I go for a late lunch with Marica, Giada and her. Of course! I said I'll be home in 15-20 minutes. Of course it started to rain when I went out and it was thundering too in the direction of Montà. I biked along these corridors. There is a corridor in front of the houses everywhere. You get to bike along them when it rains. I managed to go to the house on my own! Brava Milla!
I unpacked and we left to eat. The girls were speaking quite a lot of italian, but were also - like all the italians seem to be - very interested in the foreigner. I promised to cook them something finnish, but I also warned them that they might not like it. The food is so different after all. Another problem is that I cannot figure out anything finnish that I could cook here, because I can't find the ingredients in the market. In the Suomi-shop (online) buying the stuff is very expensive as is sending it from Finland too. Help?
In the bar, I ordered a risotto. We went after the actual lunchtime, so we were lucky to even get food. Food itself was strange. Risotto was grey mush, which tasted strongly like parmesan. It looked like grey oat porridge. Yh. But not so bad that it couldn't hunt down hunger. It was nice to eat together, though I was very tired. At home I basicly lived by the computer and wrote letters. It is frustrating not to have a chance to communicate with anyone properly in real time... from home I mean. All the communication costs so much. My prepaid card for 14 euros from Tuesdays is now left with 4 anymore.
I'm tired and anxious because I can't speak italian. Like mom said in a message, I should just start talking. In the weekend, I decided to learn the conjungation of verbs, so I could more easily start forming sentences. In the evening I was thinking if to go to Vestone with Anna or not, but because her mom personally called just to ask me to go there, because she's making proper chicken and a cake, I decided to go. I was very tired, but because there was no welcoming party for erasmus, I thought I could very well go. For the next month there won't be a weekend anyway when I could go.
On the tv, they play Frou Frou in a commercial. I need more warm clothes.
Thursday, September 27, 2007
Day 1,
24.9.2007 klo 21:36
in english
Tàmà bussikuski oli periksiantamaton. Anna joutui kààntàmààn kokoajan, koska sillà oli kokoajan jotain sanottavaa mulle. Yritti vàrvàtà mua mm. verenluovuttajaksi, koska en ole yhtà pienikokoinen (oletti, ettà olen yli 60kg) kuin suurin osa italiattarista.
This busdriver was talking and talking and talking. Anna had to translate all the time, because he had something to say to me all the time. He even tried to get me to give blood, because Im not as small as most of the women in Italy (he assumed Im over 60kg).
Eilen päivällä lentokenttäelämästä päästyäni, näin Annan. Kaunis hoikka tyttö vilkutti heti kun pääsin ovesta :) Odotettiin vähän vaja tunti bussia, joka luojan kiitos meni suoraan Padovaan, vaikka matka kestikin sitten sen n. tunnin. Bussipysäkiltä päästiin talon omistajan, Francan, kyydillä talolle (5min). Franca ei puhu englantia, joten heti alkuun kun jutteli mulle italiaa ja toki olin kaiken odotuksen, jännityksen ja matkustamisen jälkeen väsynyt, en tajunnut helpompiakaan lauseita. Anna englannisti mulle, että hän sanoi minun olevan todella rohkea, kun tulin maahan aivan yksin, osaamatta kieltä hirveän hyvin. Mukava leidi :)
Talolle päästyämme. Franca sanoi, että tulee huomenna (tänään) ja antaa mulle mahdollisuuden levähtää. Levittäydyin siis ympäriinsä ja vein tavaroja paikoilleen. Uskomatonta miten paljon 33 kilosta voi vielä puuttua. Kävin kaiken purkamisen jälkeen kylvyssä. KYLVYSSÄ!!! Illalla käytiin vähän keskustassa pyörähtämässä ja juomassa yhdet Spritzit (todella kuuluisa Padovalainen juoma). Siinä on valkoviini, vettä ja aperolia. Olin tosi hiljainen ja kaipasin kotiin. Olin kai jotenkin tajunnut etten oikeasti näe niitä ihmisiä pitkään aikaan. Olin väsynyt ja ikävissäni. En tuntenut kuuluvani paikkaan, koska saan ulkomaalaisen ulkonäköni ja hiukan erilaisen pukeutumistyylini takia paljon katseita.
Tänään koko päivä on mennyt kuljeksiessa. Aamulla käveltiin Via Montàlta keskustaan. Kartalla matka näyttää pitkältä, mutta ei lopulta ole varmasti montaa kilometriä. Käytiin huomaamassa Yves Rocherin oven takana, että se aukeaa maanantaisin vasta kolmelta, jonka jälkeen mentiin Annan mukaan todella kalliiseen kahvilaan aamupalalle. Italiassa aamupala ei ole hirveästi kulutettu käytäntö. He ottavat matkalta cappucinon mukaan. Hiukan pelotti mennä kahvilaan, koska silmien edessä leijui vain isot euron merkit hinnoista, mutta lopulta kun join teen ja söin marmelaadi-briochen (voisarvi), maksoin vain 4,5 euroa. Suomessa maksaisin saman verran missä vaan. Anna sanoi, että täällä briochen on yleensä alle euron ja tee euron. Hintoja ihmettelin myös kaupassa. Omenat oli 0,99e/kilo, tomaatit n. euron kilo jne jne. Ostin extra virgin oliiviöljyä, suolaa, pastaa, tomaatteja, omenoita, leipää ja teetä. Leipä ei kyllä ole kovinkaan hyvää täällä. Kuvitelkaa vaaleasta mössöleivästä se pahin mahdollinen muoto. Mössöä suussa, joka on hiukan sitkeää, mutta tosi pehmeää - eikä maistu yhtikäs miltään.
Myöhemmin kotona Anna antoi mulle brietä ja hilloa. Niin hyvää! Muutenkin ruoka on täällä todella hyvää! Kun tulin Anna laittoi insalata capresea (tomaatti, mozzarella, basilika). Basilikakin maistuu oikeasti joltain! Tomaatit on paljon mehukkaampia ja makuisampia kuin Suomessa, mozzarellasta puhumattakaan. Aivan ihanaa. Illalla Anna teki pizzaa, home made pizza alla italiana. Aivan fantastista. En ymmärrä miten sai pohjasta niin rapean, mutta pehmoisen. HY-VÄÄ!
Piazza della Frutta vai piazza dei frutti, eivàt osaa itsekkààn pààttàà.
Piazza della Frutta or piazza dei frutti, they cannot decide.
Ennen kuin käveltiin bussiasemalle aamiaisen jälkeen, ostin (italiaksi) itselleni Padovan kartan ja haettiin mulle italialainen prepaid-puhelin. Operaattorin nimi on Wind. Se kauppa oli todella merkillinen. Joka puolella oli Nokiaa ja Siemenssiä ja muistaakseni jompikumpi oli kaupan "sponsori", mutta silti matossa ja seinissä oli hirveästi Ferrarin logoja. Miehet kaupassa puhu lähinnä Annalle, eikä edes katsonut muhun päin, vaikka yritin kovasti olla mukava toimenpiteessä. Odottelun jälkeen käveltiin bussipysäkille, jossa ostin ihan itse italiaksi 12-kerran bussilippupaketin ja pyysin aikataulukirjan.
IKEAssa vietettiin tunti jos toinenkin. Jos Suomen IKEA on iso, niin tuo oli aivan jumalaton. Käytin siellä tosi paljon rahaa, josta suurin osa meni siihen, että mun piti ostaa peitto. Ei sitä vielä tarvitse, koska tänään oli esimerkiksi 29 astetta kun käveltiin takaisin bussipysäkille, mutta talvea varten. Vielä pitäisi osallistua vaikka minkä ostamiseen taloa varten ja ostaa yhdelle kaapille "verho", koska täällä ei ole varsinaista vaatekaappia mulle, joten vaatteet on kirjahyllyssä, jonka eteen tulee jonkinlainen kangas. Ostin pyykkikorin, pöydälle pienen astian tavaroille, pyyhkeen, osani huoneeseen tulevaan peiliin, kynttilöitä, lakanat, maton yms... vielä pitäisi löytää jostain jotkut sisätossut, koska täällä on marmorilattia ja se on TODELLA kylmä, vaikka ulkona olisi 29 astetta lämmintä.
Käytiin Via Montàlla (kämppä, Anna puhuu aina kadunnimellä tästä paikasta) syömässä ja lähdettiin viemään pyörää korjattavaksi keskustaan. Edelliset asukit, 4 poikaa, oli jättänyt meille vanhoja pyöriä. Minä sain yhden niistä Annan mukaan lainaksi siihen asti, että löydän oman. Siihen piti kuitenkin vaihtaa jarrut, takavalo ja satula. Pistää eteen kori ja ostaa kaksi jumalattoman kokoista ketjua -- KOSKA Padovassa kaikki käyttävät pyörää. Täällä on suhteessa kaupungin kokoon aika vähän autoja. Koska pyöriä käytetään paljon, niille tehdään myös paljon ilkivaltaa ja niitä varastetaan paljon. Kaikilla roikkuu mukana isot ketjut vanhoissakin pyörissä ja niiden suojelemiseen käytetään yhtä paljon rahaa kuin pyöriin itseensä. Yhteensä potiksi kasvoi koko hoidolle 48 euroa. Huh. Maksua kuitenkin helpotti se, että korjaajat oli varsin lupsakoita kavereita. Todella kiinnostuneita ulkomaalaisesta ja hirveän ystävällisiä. Vanhempi korjaajamies puhui Veneton murretta, josta en tajunnut sanaakaan, mutta nuorempi puhui tosi ymmärrettävää italiaa. Sain tingittyäkin italiaksi hinnasta, ekana yhden lukon hinnasta pois 4 euroa ja sitten vielä kokonaishintaan suomalaisalennuksen! Sain yhteensä varmasti yli 10 euroa alennusta :D Jokatapauksessa aion vielä tehdä pojille selväks, etten luovu tosta pyörästä. Ei ne sitä tarvitse näköjään, kun on voinut jättää mulle ja se on vielä naistenpyörä. Machoilla ei ole semmoselle käyttöä :)
Kun ajettiin takaisin Via Montàlle huomasin minkälaista taitoa tarvitsee pyörällä ajamiseen. Autot ajaa tosi lähellä ja aivan hulluina. Ei ne kauheasti varo pyöriä ja pyörätkin menee autojen seassa aina liikenneympyröitä myöden.
Nyt katotaan telkkarista Miss Italia kilpailua. Eros Ramazzotti laulaa Un Attimo di Pace a capellana :) Huomenna menen viemään paperit yliopistolle, tapaamaan Maran, allekirjoitan vuokrasopimuksen Francan kanssa ja illalla Annan poikaystävä, Francesco ja serkku, Emanuele, tulee käymään. Keskiviikkona illastetaan nelistään ja mennään keskustan aukiolle facciamo spritz (do spritz).
---
(All the pictures in the finnish entry.)
Yesterday noon after getting over with the airportlife, I met Anna. Beautiful, thin girl waved at me right when I got out of the door :) We waited for the bus around an hour, which - thank god - went straight to Padova, even though the trip took also about an hour. At the bus station in Padova, the landlord, Franca, gave us a ride to the house (5min). Franca doesn't speak english, so she babbled italian to me and because of all the waiting, excitement and travelling I was very tired, so I didn't understand even the easiest sentences. Anna translated for me that she said I'm very brave to come here alone and not knowing the language very well. Nice lady :)
We got to the house and Franca said she'd come by tomorrow (today) and gave me a chance to rest. I unpacked my stuff. Unbelievable how much can be missing from that 33 kilos. I went to the bath afterwards. BATH!!!! In the evening we went to the centre just to drink one Spritz (very famous padovian drink). It includes white wine, water and aperol. I was very quiet and I was missing home. I guess I realized at that point that I won't see those people in a long long while. I was tired and feeling a bit bad. I didn't feel like belonging to the place because of my foreigner outlook and a bit different clothes.
Today the whole day we've ran around the city. First we walked to the centre from Via Montà. On the map it seems like a long journey, but it isn't many kilometres. Went outside Yves Rocher to see that it opens on Monday's at 3pm. So we went to - according to Anna - a very expensive restaurant/coffeeshop for breakfast. In Italy, breakfast is not very common. They take their cappucino with them. I was a bit scared to go in, big euro signs flying in front of my eyes, but in the end the tea and marmelade-brioche costed only 4,5 euros. In Finland, almost in any place it is that much. Anna told me that here brioche is usually under an euro and tea about an euro. I was amazed by the price in the supermarket too. Apples were 0,99e/kilo, tomates ~an euro/kilo etc etc. I bought extra virgin oliveoil, salt (sale), pasta, tomatoes, apples, bread and tea. The bread is not so good here. Imagine the worst kind of white glop bread. It's a glop in your mouth which is a bit tough, but still soft - and it doesn't taste like anything.
Later at home, Anna gave me brie and jam. So good! Also the food is really good here! When I came Anna fixed me a insalata caprese (tomatoe, mozzarella, basilica). Basilica tastes so much better! Tomatoes are more juicy and tasty than in Finland and don't get me even started with mozzarella. Wonderful. In the evening, Anna made pizza, home made pizza alla italiana. Gooood! I cannot understand how she can make it so crispy, but soft. GO-OOD!
Before we walked to the busstation after breakfast, I bought (in italian) the map of Padova and we got me an italian prepaid card too. The operator is called Wind. The shop was bizarre. Everywhere Nokia, Siemens and if I remember correctly, either Nokia or Siemens is the "sponsor" of the shop, but still there was logos of Ferrari in the carpet and on the wallpaper. The men talked mainly to Anna and even though I tried to be very much into the situation, they ignored me. After waiting for some time, we walked to the busstation and I bought, 12pack of bustickets and asked for a schedule book all by myself IN italian.
In IKEA we spent an hour or two. If the finnish IKEA is huge, this is totally enourmous. I spent a lot of money there, but most of it went to a blanket, which I have to buy for myself. I don't need it yet, because for example today it was +29 degrees when we were walking back to the busstation - so it's for the winter. I should still by together with the other girls something for the house and buy a fabric for one closet. I don't have an actual wardrobe here so all my clothes are in a bookshelf and I need a fabric in front of it. I bought a laundry basket, candles, sheets, a carpet etc... I should still find shoes to wear inside, because there's a marmorfloor here and it is VERY cold, even though it would be +29 outside.
We stopped by at Via Montà (the house, Anna talkes about it with the streetname) to eat and then we left to take the bikes to the centre for fixing. The four boys previously living in the house left us some old bikes. I got one of them - according to Anna - for a loan only until I find my own. I still had to repair the breaks, back light and saddle. It also needed a basket and two enormous chains -- BECAUSE in Padova everyone uses a bike. There's very few cars in the city comparing to its size. Because bikes are used a lot there's also a lot of vandalism and stealing. Everyone has big chains also in very old bikes and for protection they use a lot of money, sometimes more than to the bike itself. Alltogether, repairing mine and the chains costed 48 euros. Phew. The payment wasn't as hard, because the repairmen were very nice and funny, very kind. The older man talked the dialect of Veneto - I didn't understand a word, but the younger one spoke more understandable italian. I haggled in italian a discount for being finnish! I got over 10 euros of discount :D In any case I'm making sure that the boys won't take my bike anymore. Obviously they don't need it and it's a woman's bike anyway. Macho's won't use it :)
When we biked back to Via Montà, I noticed how much talent you need for it. The cars come very close and drive like mad. They are not really watching for bikes and bikes go with cars even in traffic circles.
Now we are watching Miss Italia competetion. Eros Ramazzotti sings Un Attimo di Pace in a capella :) Tomorrow we are taking the papers to the university, meeting Mara, signing the contract with Franca and in the evening Anna's boyfriend, Francesco and cousin, Emanuele, stop by. On Wednesday we are having dinner together and go to the piazzas facciamo spritz (do spritz).
in english
Tàmà bussikuski oli periksiantamaton. Anna joutui kààntàmààn kokoajan, koska sillà oli kokoajan jotain sanottavaa mulle. Yritti vàrvàtà mua mm. verenluovuttajaksi, koska en ole yhtà pienikokoinen (oletti, ettà olen yli 60kg) kuin suurin osa italiattarista.This busdriver was talking and talking and talking. Anna had to translate all the time, because he had something to say to me all the time. He even tried to get me to give blood, because Im not as small as most of the women in Italy (he assumed Im over 60kg).
Talolle päästyämme. Franca sanoi, että tulee huomenna (tänään) ja antaa mulle mahdollisuuden levähtää. Levittäydyin siis ympäriinsä ja vein tavaroja paikoilleen. Uskomatonta miten paljon 33 kilosta voi vielä puuttua. Kävin kaiken purkamisen jälkeen kylvyssä. KYLVYSSÄ!!! Illalla käytiin vähän keskustassa pyörähtämässä ja juomassa yhdet Spritzit (todella kuuluisa Padovalainen juoma). Siinä on valkoviini, vettä ja aperolia. Olin tosi hiljainen ja kaipasin kotiin. Olin kai jotenkin tajunnut etten oikeasti näe niitä ihmisiä pitkään aikaan. Olin väsynyt ja ikävissäni. En tuntenut kuuluvani paikkaan, koska saan ulkomaalaisen ulkonäköni ja hiukan erilaisen pukeutumistyylini takia paljon katseita.
Tänään koko päivä on mennyt kuljeksiessa. Aamulla käveltiin Via Montàlta keskustaan. Kartalla matka näyttää pitkältä, mutta ei lopulta ole varmasti montaa kilometriä. Käytiin huomaamassa Yves Rocherin oven takana, että se aukeaa maanantaisin vasta kolmelta, jonka jälkeen mentiin Annan mukaan todella kalliiseen kahvilaan aamupalalle. Italiassa aamupala ei ole hirveästi kulutettu käytäntö. He ottavat matkalta cappucinon mukaan. Hiukan pelotti mennä kahvilaan, koska silmien edessä leijui vain isot euron merkit hinnoista, mutta lopulta kun join teen ja söin marmelaadi-briochen (voisarvi), maksoin vain 4,5 euroa. Suomessa maksaisin saman verran missä vaan. Anna sanoi, että täällä briochen on yleensä alle euron ja tee euron. Hintoja ihmettelin myös kaupassa. Omenat oli 0,99e/kilo, tomaatit n. euron kilo jne jne. Ostin extra virgin oliiviöljyä, suolaa, pastaa, tomaatteja, omenoita, leipää ja teetä. Leipä ei kyllä ole kovinkaan hyvää täällä. Kuvitelkaa vaaleasta mössöleivästä se pahin mahdollinen muoto. Mössöä suussa, joka on hiukan sitkeää, mutta tosi pehmeää - eikä maistu yhtikäs miltään.
Myöhemmin kotona Anna antoi mulle brietä ja hilloa. Niin hyvää! Muutenkin ruoka on täällä todella hyvää! Kun tulin Anna laittoi insalata capresea (tomaatti, mozzarella, basilika). Basilikakin maistuu oikeasti joltain! Tomaatit on paljon mehukkaampia ja makuisampia kuin Suomessa, mozzarellasta puhumattakaan. Aivan ihanaa. Illalla Anna teki pizzaa, home made pizza alla italiana. Aivan fantastista. En ymmärrä miten sai pohjasta niin rapean, mutta pehmoisen. HY-VÄÄ!
Piazza della Frutta vai piazza dei frutti, eivàt osaa itsekkààn pààttàà.
Piazza della Frutta or piazza dei frutti, they cannot decide.
IKEAssa vietettiin tunti jos toinenkin. Jos Suomen IKEA on iso, niin tuo oli aivan jumalaton. Käytin siellä tosi paljon rahaa, josta suurin osa meni siihen, että mun piti ostaa peitto. Ei sitä vielä tarvitse, koska tänään oli esimerkiksi 29 astetta kun käveltiin takaisin bussipysäkille, mutta talvea varten. Vielä pitäisi osallistua vaikka minkä ostamiseen taloa varten ja ostaa yhdelle kaapille "verho", koska täällä ei ole varsinaista vaatekaappia mulle, joten vaatteet on kirjahyllyssä, jonka eteen tulee jonkinlainen kangas. Ostin pyykkikorin, pöydälle pienen astian tavaroille, pyyhkeen, osani huoneeseen tulevaan peiliin, kynttilöitä, lakanat, maton yms... vielä pitäisi löytää jostain jotkut sisätossut, koska täällä on marmorilattia ja se on TODELLA kylmä, vaikka ulkona olisi 29 astetta lämmintä.
Käytiin Via Montàlla (kämppä, Anna puhuu aina kadunnimellä tästä paikasta) syömässä ja lähdettiin viemään pyörää korjattavaksi keskustaan. Edelliset asukit, 4 poikaa, oli jättänyt meille vanhoja pyöriä. Minä sain yhden niistä Annan mukaan lainaksi siihen asti, että löydän oman. Siihen piti kuitenkin vaihtaa jarrut, takavalo ja satula. Pistää eteen kori ja ostaa kaksi jumalattoman kokoista ketjua -- KOSKA Padovassa kaikki käyttävät pyörää. Täällä on suhteessa kaupungin kokoon aika vähän autoja. Koska pyöriä käytetään paljon, niille tehdään myös paljon ilkivaltaa ja niitä varastetaan paljon. Kaikilla roikkuu mukana isot ketjut vanhoissakin pyörissä ja niiden suojelemiseen käytetään yhtä paljon rahaa kuin pyöriin itseensä. Yhteensä potiksi kasvoi koko hoidolle 48 euroa. Huh. Maksua kuitenkin helpotti se, että korjaajat oli varsin lupsakoita kavereita. Todella kiinnostuneita ulkomaalaisesta ja hirveän ystävällisiä. Vanhempi korjaajamies puhui Veneton murretta, josta en tajunnut sanaakaan, mutta nuorempi puhui tosi ymmärrettävää italiaa. Sain tingittyäkin italiaksi hinnasta, ekana yhden lukon hinnasta pois 4 euroa ja sitten vielä kokonaishintaan suomalaisalennuksen! Sain yhteensä varmasti yli 10 euroa alennusta :D Jokatapauksessa aion vielä tehdä pojille selväks, etten luovu tosta pyörästä. Ei ne sitä tarvitse näköjään, kun on voinut jättää mulle ja se on vielä naistenpyörä. Machoilla ei ole semmoselle käyttöä :)
Kun ajettiin takaisin Via Montàlle huomasin minkälaista taitoa tarvitsee pyörällä ajamiseen. Autot ajaa tosi lähellä ja aivan hulluina. Ei ne kauheasti varo pyöriä ja pyörätkin menee autojen seassa aina liikenneympyröitä myöden.
Nyt katotaan telkkarista Miss Italia kilpailua. Eros Ramazzotti laulaa Un Attimo di Pace a capellana :) Huomenna menen viemään paperit yliopistolle, tapaamaan Maran, allekirjoitan vuokrasopimuksen Francan kanssa ja illalla Annan poikaystävä, Francesco ja serkku, Emanuele, tulee käymään. Keskiviikkona illastetaan nelistään ja mennään keskustan aukiolle facciamo spritz (do spritz).
---
(All the pictures in the finnish entry.)
Yesterday noon after getting over with the airportlife, I met Anna. Beautiful, thin girl waved at me right when I got out of the door :) We waited for the bus around an hour, which - thank god - went straight to Padova, even though the trip took also about an hour. At the bus station in Padova, the landlord, Franca, gave us a ride to the house (5min). Franca doesn't speak english, so she babbled italian to me and because of all the waiting, excitement and travelling I was very tired, so I didn't understand even the easiest sentences. Anna translated for me that she said I'm very brave to come here alone and not knowing the language very well. Nice lady :)
We got to the house and Franca said she'd come by tomorrow (today) and gave me a chance to rest. I unpacked my stuff. Unbelievable how much can be missing from that 33 kilos. I went to the bath afterwards. BATH!!!! In the evening we went to the centre just to drink one Spritz (very famous padovian drink). It includes white wine, water and aperol. I was very quiet and I was missing home. I guess I realized at that point that I won't see those people in a long long while. I was tired and feeling a bit bad. I didn't feel like belonging to the place because of my foreigner outlook and a bit different clothes.
Today the whole day we've ran around the city. First we walked to the centre from Via Montà. On the map it seems like a long journey, but it isn't many kilometres. Went outside Yves Rocher to see that it opens on Monday's at 3pm. So we went to - according to Anna - a very expensive restaurant/coffeeshop for breakfast. In Italy, breakfast is not very common. They take their cappucino with them. I was a bit scared to go in, big euro signs flying in front of my eyes, but in the end the tea and marmelade-brioche costed only 4,5 euros. In Finland, almost in any place it is that much. Anna told me that here brioche is usually under an euro and tea about an euro. I was amazed by the price in the supermarket too. Apples were 0,99e/kilo, tomates ~an euro/kilo etc etc. I bought extra virgin oliveoil, salt (sale), pasta, tomatoes, apples, bread and tea. The bread is not so good here. Imagine the worst kind of white glop bread. It's a glop in your mouth which is a bit tough, but still soft - and it doesn't taste like anything.
Later at home, Anna gave me brie and jam. So good! Also the food is really good here! When I came Anna fixed me a insalata caprese (tomatoe, mozzarella, basilica). Basilica tastes so much better! Tomatoes are more juicy and tasty than in Finland and don't get me even started with mozzarella. Wonderful. In the evening, Anna made pizza, home made pizza alla italiana. Gooood! I cannot understand how she can make it so crispy, but soft. GO-OOD!
Before we walked to the busstation after breakfast, I bought (in italian) the map of Padova and we got me an italian prepaid card too. The operator is called Wind. The shop was bizarre. Everywhere Nokia, Siemens and if I remember correctly, either Nokia or Siemens is the "sponsor" of the shop, but still there was logos of Ferrari in the carpet and on the wallpaper. The men talked mainly to Anna and even though I tried to be very much into the situation, they ignored me. After waiting for some time, we walked to the busstation and I bought, 12pack of bustickets and asked for a schedule book all by myself IN italian.
In IKEA we spent an hour or two. If the finnish IKEA is huge, this is totally enourmous. I spent a lot of money there, but most of it went to a blanket, which I have to buy for myself. I don't need it yet, because for example today it was +29 degrees when we were walking back to the busstation - so it's for the winter. I should still by together with the other girls something for the house and buy a fabric for one closet. I don't have an actual wardrobe here so all my clothes are in a bookshelf and I need a fabric in front of it. I bought a laundry basket, candles, sheets, a carpet etc... I should still find shoes to wear inside, because there's a marmorfloor here and it is VERY cold, even though it would be +29 outside.
We stopped by at Via Montà (the house, Anna talkes about it with the streetname) to eat and then we left to take the bikes to the centre for fixing. The four boys previously living in the house left us some old bikes. I got one of them - according to Anna - for a loan only until I find my own. I still had to repair the breaks, back light and saddle. It also needed a basket and two enormous chains -- BECAUSE in Padova everyone uses a bike. There's very few cars in the city comparing to its size. Because bikes are used a lot there's also a lot of vandalism and stealing. Everyone has big chains also in very old bikes and for protection they use a lot of money, sometimes more than to the bike itself. Alltogether, repairing mine and the chains costed 48 euros. Phew. The payment wasn't as hard, because the repairmen were very nice and funny, very kind. The older man talked the dialect of Veneto - I didn't understand a word, but the younger one spoke more understandable italian. I haggled in italian a discount for being finnish! I got over 10 euros of discount :D In any case I'm making sure that the boys won't take my bike anymore. Obviously they don't need it and it's a woman's bike anyway. Macho's won't use it :)
When we biked back to Via Montà, I noticed how much talent you need for it. The cars come very close and drive like mad. They are not really watching for bikes and bikes go with cars even in traffic circles.
Now we are watching Miss Italia competetion. Eros Ramazzotti sings Un Attimo di Pace in a capella :) Tomorrow we are taking the papers to the university, meeting Mara, signing the contract with Franca and in the evening Anna's boyfriend, Francesco and cousin, Emanuele, stop by. On Wednesday we are having dinner together and go to the piazzas facciamo spritz (do spritz).
At the airport,
23.9.2007 klo 8:32
in english
Oon täysin tukossa. Mun niskalihakset on jumissa ja nenä joko vuotaa valtoimenaan tai on ihan tukossa. Päässä tuntuu paine. Olo on ilman itkujakin jo aika kamala. Ennen turvatarkastukseen menoa syötiin aamupalaa ja vedin ohessa pari buranaa, ettei lento ylittäisi ihan sietokykyä. Matkalaukut olivat lopulta vain 14 kiloa ylipainoisia yhteensä, joista mukava virkailija antoi anteeksi aika monta kiloa ja maksettavaksi jäi vain 5. Siinä kun halasin äitiä, en vielä tajunnut että lähden oikeasti. Niille, jotka jää tänne... niille lähden nyt. Itselle en lähde vaan olen lähtenyt kun olen oikeasti siellä. Olen lähtenyt, kun istun ensimmäisen kerran oman huoneeni sängyllä ja huokaisen syvään. Tuntuu aivan tunteettomalta, etten itkenyt lähtiessä.
Hauskaa on, että istun nyt Helsinki-Vantaan portilla 24, joka on töissä ollessa ollut riesa. Lennonjohto on aivan portin yläpuolella ja siksi, siinä kohtaa ei kuulu mikään puhelinlinja kunnolla. Vastapäätä istuu nainen, joka on aivan omissa maailmoissaan. Hän odottaa ja miettii. Kaunis ulkomaalainen nainen. Hän tahtoisi jo pois täältä ja suuri lapsimäärä lennolla, ei näytä innostavan häntä yhtään enempää kuin minuakaan. Hänen takanaan kuljeskelee todella laiha nainen pieni vauva sylissään. Hän juttelee kolmivuotiaalle. Kaikki ihmiset näyttävät kalpeilta aamuauringossa. Jopa pikitummamies, joka hymyili kauniisti kun istuin vastapäätä häntä.
Päätä särkee.
Minulla ei olekaan muuta kuin aikaa. Aikaa murehtia, potea ja istua. Murehdittavaksi ei keräänny muuta kuin Anna-raukka, joka joutuu kantamaan jumalattoman painavia laukkujani ja Venetsian lento, johon toivottavasti ehdin Kööpenhaminassa. Kone on kai hieman myöhässä, koska se ei ole saapunut vielä portille ja minulle sanottiin check-innissä, että yhdeksältä pitäisi olla portilla. Kello on nyt varttia vaille. (Heh, siivoukseen menee ainakin 10 minuuttia ja sen pitäisi olla valmis ainakin 15 minuuttia ennen matkustajien koneeseen nousua. -> Tieto lisää tuskaa. Jepjep.)
Lasisillan alla seisoessani ja katsoessani saattajiani samalla jutellen kännykässä heidän kanssaan, mietin miten onnellinen olen. Kaikilla ei ole tuollaista mihin tulla takaisin. Kaikkia ei ole myöskään kasvatettu optimisteiksi.
... Nyt pääsee koneeseen. <3
(Myöhemmin.) Portin yläpuolella oli taulu, jossa luki suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi portillekutsu. Ruotsista suomennettuna se on jotain tyyliin uloskäynnille. Ajatus siitä, että lentokoneeseen astuminen on sekä ulos- että sisäänastumista oli kiehtova, mutta aivan vähän lohduton. Kävelin putkea pitkin ties kuinka monetta kertaa ja se tuoksui töiltä. Vilkaisin ulos pyöreistä ikkunoista samallalailla. En nähnyt yhtään Sodexhon autoa.
Halusin ottaa vielä yhden kuvan Helsinki-Vantaasta, kun kone lähti, mutta vähän kireä lentoemo käski laittaa kameran pois päältä. Kone lähti rullaamaan kohti kiitorataa. Blue1:n kapteeni toivotti tervetulleeksi. En irroittanut katsetta lentoasemasta ennen kuin se oli fyysisesti mahdotonta. Kiitotien päässä kapteeni kuulutti crew'n istumaan, kun KLM teki ensin lähtöä. Lentokoneen moottorien antamien ensimmäisten paikallaan kiihdytysten aikaan tunsin palan kurkussa, ampaisun alkusekunteina se nousi taakse kurkun päälle ja paloi iloisena tähtisädetikkuna. Ulos se purkautui rauhallisesti valuvina kyyneleinä. Isoina ja kastelevina.
Suomi on kaunis alkavana syksynä - ylhäältä. Kaunis metsä.
Lentokoneessa, mun vieressä istuu mies, joka näyttää aivan ruokapalkalla elävältä muusikolta. Sillä on lierihattu, jota se pitää vähän takaraivolla. Hiukan ylikasvanut tukka. Erään naisen laittaessa laukkua ylähyllylle hän varoitti olemasta liian kovakourainen: "there's an instrument in a soft bag."
Hetkeä ennen laskeutumista lennettiin kahden pilvikerroksen välissä. Kauempana oli aukko, josta valo heijastui alempaan kerrokseen. Se näytti aivan omalta maailmaltaan.
Köpiksen kentällä kiertelin kauppoja, lähettelin viestejä ja yritin saada kentän sisäistä langatonta toimimaan (tuloksetta).
Nàytàn hyvàltà (lue: kipeeltà) Kòpiksen kentàllà.
Me looking great (read: sick) at the Copenhagen airport.
The way to the gate of my Venice-flight.
Oikeaa porttia hain kauan - tai en hakenut, mutta kävelin kauan. Löydettyäni sen muistin äidin käteen lykkäämän pienen paketin juuri ennen turvatarkastukseen menoa. Mietin hetken avaisinko sen vasta uudessa omassa huoneessa, mutta se hetki oli todella lyhyt ja vaihtoehto nopeasti sivuutettu. Kun päänsärky ja niskajäykkyys olivat ehtineet tähän mennessä laantua tuli kyyneleetkin ihan vaivatta. Se kirja on varmasti kaunein, jonka olen koskaan saanut!
(Lisää kuvia tästä myöhemmin. More pictures of this later.)
Pyysin peittoa, koska penkkirivit olivat niin tyhjià, ettà pystyi nukkumaan vaaka-asennossa.
I asked for a blanket, because there was enough room to sleep vertically.
15-20 minutes before landing - The Alps.
---
(All the pictures are in the finnish entry.)
I'm totally stuck. My neck muscles are stuck and nose is running like a flood all the time or it's totally stuffed. I can feel a pressure in my head. I'm feeling awful without all the crying already. Before security check we went for breakfast and I took few painkillers, so the flight wouldn't go over my tolerance. In the end the luggage was only 14 kilos overweight (together) and the nice woman behind the desk didn't notice many of them. Only 5, I had to pay for. When I hugged mom, I wasn't really realizing yet that I was actually leaving. To those who stay here... for them, I'm leaving now. For myself I don't leave, I have left when I'm there. I have left when I sit down to my own room's bed and sigh deeply for the first time. It feels so cold not to cry when I was leaving.
Funny thing is that now I sit in the Helsinki-Vantaa airport on gate 24, which has always been a trouble in work. The ground control is right above it and that is also why the phone line don't hear there very well. In front of me sits a woman, who is totally in another world. She waits and thinks. Beautiful foreign woman. She would like to be away from here and the great amount of children in the flight, doesn't seem to please her more than me. Behind her walks around a thin woman with a little baby in her lap. She talks to a three-year-old. All the people look pale in the morningsun. Even the pitch-black man, who smiled beautifully when I sat in front of him.
My head aches.
I don't have anything else but time. Time to worry, be sick and sit. The only thing left to worry is poor Anna, who needs to carry a very heavy bags and the flight to Venice, which I hopefully will catch in Copenhagen. The plane is probably a bit late, because it hasn't come to the gate yet. They told me in check-in that I should be at the gate at 9. It's 15 minutes past. (Heh, cleaning takes at least 10 minutes and the plane should be ready 15 minutes before the people get in. -> Knowledge increases pain. Yepyep.)
When standing under the glass bridge, watching the people and talking to them on the phone, I thought of how happy I am. Not everyone have something to come back to. And not everyone have been taught to be an optimist.
... Now I can get into the plane. <3 (Later.) Above the gate there is a screen, which said calling to the gate in finnish, swedish and english. Straightly translated to english from swedish it mean something like to the outgoing. A thought of stepping to the plane is both out and in-going is fascinating, but also very desperate. I walked along the gate for the millionth time and it smelled like work. I looked from the round windows like always. Didn't see any Sodexho cars. I wanted to take one more photo of Helsinki-Vantaa when the plane was leaving, but a bit up-tight flight attendant told me to shut it down. The plane started to go towards the speeding way. Blue1's captain welcomed. I didn't take my eyes off of the airport before it was physically impossible. In the end of the speeding way the captain told the crew to go sit down, when KLM was first leaving. When the first sounds of speeding came out from the motors I felt a lump in my throat, before flying like shot the lump came to the back of my throat and exploded like a happy sparkle. On the outside it came out are calm tears. Big and watery. Finland is beautiful during the starting autumn - above. Beautiful forest. In the plane, beside me was sitting a man who looked like a musician working for food payment. He had a big hat, which he kept on the back of his head. Slightly over-grown hair. When a woman was putting her bag to the shelf, he told her to be careful: "there's an instrument in a soft bag." A moment before landing we flew between two layers of clouds. A bit further I could see a light reflecting to the lower layer. It looked like its own world. In the airport of Copenhagen I went through the shops, sent messages and tried to get the wireless net to work (it didn't). I was searching for the right gate - well not searching, but walking to find it a long time. When I found it, I remembered that mom had given me a small package right before security check. I wondered if I should open it in my new room, but that moment was very short and the option quickly forgotten. Because the headache and stuckness of the neck had gone better, the tears came out much more easily. The book is without doubt the most beautiful I have ever got!
in english
Oon täysin tukossa. Mun niskalihakset on jumissa ja nenä joko vuotaa valtoimenaan tai on ihan tukossa. Päässä tuntuu paine. Olo on ilman itkujakin jo aika kamala. Ennen turvatarkastukseen menoa syötiin aamupalaa ja vedin ohessa pari buranaa, ettei lento ylittäisi ihan sietokykyä. Matkalaukut olivat lopulta vain 14 kiloa ylipainoisia yhteensä, joista mukava virkailija antoi anteeksi aika monta kiloa ja maksettavaksi jäi vain 5. Siinä kun halasin äitiä, en vielä tajunnut että lähden oikeasti. Niille, jotka jää tänne... niille lähden nyt. Itselle en lähde vaan olen lähtenyt kun olen oikeasti siellä. Olen lähtenyt, kun istun ensimmäisen kerran oman huoneeni sängyllä ja huokaisen syvään. Tuntuu aivan tunteettomalta, etten itkenyt lähtiessä.Hauskaa on, että istun nyt Helsinki-Vantaan portilla 24, joka on töissä ollessa ollut riesa. Lennonjohto on aivan portin yläpuolella ja siksi, siinä kohtaa ei kuulu mikään puhelinlinja kunnolla. Vastapäätä istuu nainen, joka on aivan omissa maailmoissaan. Hän odottaa ja miettii. Kaunis ulkomaalainen nainen. Hän tahtoisi jo pois täältä ja suuri lapsimäärä lennolla, ei näytä innostavan häntä yhtään enempää kuin minuakaan. Hänen takanaan kuljeskelee todella laiha nainen pieni vauva sylissään. Hän juttelee kolmivuotiaalle. Kaikki ihmiset näyttävät kalpeilta aamuauringossa. Jopa pikitummamies, joka hymyili kauniisti kun istuin vastapäätä häntä.
Päätä särkee.
Minulla ei olekaan muuta kuin aikaa. Aikaa murehtia, potea ja istua. Murehdittavaksi ei keräänny muuta kuin Anna-raukka, joka joutuu kantamaan jumalattoman painavia laukkujani ja Venetsian lento, johon toivottavasti ehdin Kööpenhaminassa. Kone on kai hieman myöhässä, koska se ei ole saapunut vielä portille ja minulle sanottiin check-innissä, että yhdeksältä pitäisi olla portilla. Kello on nyt varttia vaille. (Heh, siivoukseen menee ainakin 10 minuuttia ja sen pitäisi olla valmis ainakin 15 minuuttia ennen matkustajien koneeseen nousua. -> Tieto lisää tuskaa. Jepjep.)
Lasisillan alla seisoessani ja katsoessani saattajiani samalla jutellen kännykässä heidän kanssaan, mietin miten onnellinen olen. Kaikilla ei ole tuollaista mihin tulla takaisin. Kaikkia ei ole myöskään kasvatettu optimisteiksi.
... Nyt pääsee koneeseen. <3
(Myöhemmin.) Portin yläpuolella oli taulu, jossa luki suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi portillekutsu. Ruotsista suomennettuna se on jotain tyyliin uloskäynnille. Ajatus siitä, että lentokoneeseen astuminen on sekä ulos- että sisäänastumista oli kiehtova, mutta aivan vähän lohduton. Kävelin putkea pitkin ties kuinka monetta kertaa ja se tuoksui töiltä. Vilkaisin ulos pyöreistä ikkunoista samallalailla. En nähnyt yhtään Sodexhon autoa.
Halusin ottaa vielä yhden kuvan Helsinki-Vantaasta, kun kone lähti, mutta vähän kireä lentoemo käski laittaa kameran pois päältä. Kone lähti rullaamaan kohti kiitorataa. Blue1:n kapteeni toivotti tervetulleeksi. En irroittanut katsetta lentoasemasta ennen kuin se oli fyysisesti mahdotonta. Kiitotien päässä kapteeni kuulutti crew'n istumaan, kun KLM teki ensin lähtöä. Lentokoneen moottorien antamien ensimmäisten paikallaan kiihdytysten aikaan tunsin palan kurkussa, ampaisun alkusekunteina se nousi taakse kurkun päälle ja paloi iloisena tähtisädetikkuna. Ulos se purkautui rauhallisesti valuvina kyyneleinä. Isoina ja kastelevina.
Suomi on kaunis alkavana syksynä - ylhäältä. Kaunis metsä.
Lentokoneessa, mun vieressä istuu mies, joka näyttää aivan ruokapalkalla elävältä muusikolta. Sillä on lierihattu, jota se pitää vähän takaraivolla. Hiukan ylikasvanut tukka. Erään naisen laittaessa laukkua ylähyllylle hän varoitti olemasta liian kovakourainen: "there's an instrument in a soft bag."
Hetkeä ennen laskeutumista lennettiin kahden pilvikerroksen välissä. Kauempana oli aukko, josta valo heijastui alempaan kerrokseen. Se näytti aivan omalta maailmaltaan.
Köpiksen kentällä kiertelin kauppoja, lähettelin viestejä ja yritin saada kentän sisäistä langatonta toimimaan (tuloksetta).
Nàytàn hyvàltà (lue: kipeeltà) Kòpiksen kentàllà.Me looking great (read: sick) at the Copenhagen airport.
The way to the gate of my Venice-flight.
(Lisää kuvia tästä myöhemmin. More pictures of this later.)
Pyysin peittoa, koska penkkirivit olivat niin tyhjià, ettà pystyi nukkumaan vaaka-asennossa.I asked for a blanket, because there was enough room to sleep vertically.
15-20 minutes before landing - The Alps.
(All the pictures are in the finnish entry.)
I'm totally stuck. My neck muscles are stuck and nose is running like a flood all the time or it's totally stuffed. I can feel a pressure in my head. I'm feeling awful without all the crying already. Before security check we went for breakfast and I took few painkillers, so the flight wouldn't go over my tolerance. In the end the luggage was only 14 kilos overweight (together) and the nice woman behind the desk didn't notice many of them. Only 5, I had to pay for. When I hugged mom, I wasn't really realizing yet that I was actually leaving. To those who stay here... for them, I'm leaving now. For myself I don't leave, I have left when I'm there. I have left when I sit down to my own room's bed and sigh deeply for the first time. It feels so cold not to cry when I was leaving.
Funny thing is that now I sit in the Helsinki-Vantaa airport on gate 24, which has always been a trouble in work. The ground control is right above it and that is also why the phone line don't hear there very well. In front of me sits a woman, who is totally in another world. She waits and thinks. Beautiful foreign woman. She would like to be away from here and the great amount of children in the flight, doesn't seem to please her more than me. Behind her walks around a thin woman with a little baby in her lap. She talks to a three-year-old. All the people look pale in the morningsun. Even the pitch-black man, who smiled beautifully when I sat in front of him.
My head aches.
I don't have anything else but time. Time to worry, be sick and sit. The only thing left to worry is poor Anna, who needs to carry a very heavy bags and the flight to Venice, which I hopefully will catch in Copenhagen. The plane is probably a bit late, because it hasn't come to the gate yet. They told me in check-in that I should be at the gate at 9. It's 15 minutes past. (Heh, cleaning takes at least 10 minutes and the plane should be ready 15 minutes before the people get in. -> Knowledge increases pain. Yepyep.)
When standing under the glass bridge, watching the people and talking to them on the phone, I thought of how happy I am. Not everyone have something to come back to. And not everyone have been taught to be an optimist.
... Now I can get into the plane. <3 (Later.) Above the gate there is a screen, which said calling to the gate in finnish, swedish and english. Straightly translated to english from swedish it mean something like to the outgoing. A thought of stepping to the plane is both out and in-going is fascinating, but also very desperate. I walked along the gate for the millionth time and it smelled like work. I looked from the round windows like always. Didn't see any Sodexho cars. I wanted to take one more photo of Helsinki-Vantaa when the plane was leaving, but a bit up-tight flight attendant told me to shut it down. The plane started to go towards the speeding way. Blue1's captain welcomed. I didn't take my eyes off of the airport before it was physically impossible. In the end of the speeding way the captain told the crew to go sit down, when KLM was first leaving. When the first sounds of speeding came out from the motors I felt a lump in my throat, before flying like shot the lump came to the back of my throat and exploded like a happy sparkle. On the outside it came out are calm tears. Big and watery. Finland is beautiful during the starting autumn - above. Beautiful forest. In the plane, beside me was sitting a man who looked like a musician working for food payment. He had a big hat, which he kept on the back of his head. Slightly over-grown hair. When a woman was putting her bag to the shelf, he told her to be careful: "there's an instrument in a soft bag." A moment before landing we flew between two layers of clouds. A bit further I could see a light reflecting to the lower layer. It looked like its own world. In the airport of Copenhagen I went through the shops, sent messages and tried to get the wireless net to work (it didn't). I was searching for the right gate - well not searching, but walking to find it a long time. When I found it, I remembered that mom had given me a small package right before security check. I wondered if I should open it in my new room, but that moment was very short and the option quickly forgotten. Because the headache and stuckness of the neck had gone better, the tears came out much more easily. The book is without doubt the most beautiful I have ever got!
Subscribe to:
Posts (Atom)
