39 days/päivää/giorni.

Suomeksi

Today was Jussi's 18th birthday party. (Actually he's crossing the magical limit on Saturday.) I saw relatives and relative-alike-people - and somehow.. uh.. I don't know. Even though I was mostly quiet, I really enjoyed being around them. I didn't really have much to say about anything, I just wanted to suck everything possible of them to my memory.

Lately, I've been thinking that most of this wouldn't feel as effective and strong if I would stay. It's like all my senses have gone stronger. I sense everyone and everything around me so much better than I've used to. I don't exactly know why is that, because it's not like the people would be different. I trust that my grandparents and parents are keeping it real for me and not being nice or unnice just because of the fact that I'm not gonna see them in a year. But the fact is effective on my senses.

Everything around me reminds me of leaving and not being around someone or something in a long while - or ever again. It's like I'm glutting as much of the things happening and being around me as possible. Everything feels so amazingly nice and harmonic. Not even the worst co-workers can piss me off enough to make me jump to the walls.

Today I was doing what you usually do in the bathroom and I caught myself staring at the hand towels thinking that I won't be watching those then. It's also about knowing that somethings are gonna change for good. I knowing I'm living in phases and some phases are not for going back to. I cannot go back to this moment and this harmony anymore. Who knows what relationships change and how. All I know for sure, like I have for some time now, is that I'm really living my life and enjoying every bit of it. I know it sounds corny, but - what the hell - so does everything else in this post. It is corny.. what I'm feeling here.

It's also scary. Every change is scary in a way. Going to something that you're not familiar with or used to. Like mom said today, when I was suggesting that I won't miss some particular thing: Just wait and see, you might miss that a lot more than you think during next year!

I'm sure I will miss some strange things. I know for a fact that I will be desperately lonely at some points. Hehe, like two years ago when I moved to my very first own appartment. When mom, dad and Jussi left after moving everything in, I didn't know what to do. At least now, I'm not talking alone anymore. I was so used to shouting HI from the door back then, even if the appartment was totally empty, but my roommate looked me so weird that I stopped doing that quite shortly. Now I've evolved another kind of a safety net in Vantaa. I know I won't be left alone there either. That also why it's difficult to leave.. knowing that yet again you have to build everything from the very beginning.

Laura is leaving in 5 days to Korea and Sini in 7 days to Denver, US.

---

Tänään oli Jussin 18-vuotissynttärikutsut. (Oikeasti hän ohittaa maagisen rajan lauantaina.) Näin sukulaisia ja tuttuja - ja jotenkin.. hmm.. en tiiä. Vaikka olin hiljaa suurimman osan ajasta, pidin heidän kanssaan olemisesta. Ei minulla ollut paljon sanottavaa, halusin vain saada kaiken heistä muistiini.

Viime aikoina olen miettinyt, että suurin osa tästä kaikesta ei tuntuisi niin vaikuttavalta ja vahvalta, jos jäisin. Ihan kuin kaikki aistini olisivat voimakkaampia. Aistin kaikki ja kaiken ympärilläni paljon paremmin kuin yleensä. En ole ihan varma miksi, koska ihmiset eivät ole kuitenkaan niin erilaisia. Luotan siihen että isovanhempani ja vanhempani pitävät jalkani maassa, eivätkä siksi ole erityisen kivoja tai epämukavia. Vain siksi etten näe heitä vuoteen. Mutta se on kuitenkin se, joka vaikuttaa vahvasti aisteihini.

Kaikki ympärilläni muistuttaa minua lähdöstä ja siitä että en ole jonkun tai jonkin lähellä pitkään aikaan - tai koskaan enää. Ihan kuin ahmisin kaikkea ympärilläni olevaa ja tapahtuvaa. Kaikki tuntuu niin mukavalta ja harmoniselta. Edes inhottavimmat työkaverini eivät saa minua hyppimään seinille tekosillaan.

Tänään istuin vessassa ja tein mitä siinä nyt yleensä tehdään. Sain itseni kiinni tuijottamasta käsipyyhkeitä ja ajattelemasta, että en noitakaan katso sitten. Kysymys on myös siitä, että jotkut asiat muuttuvat kokonaan. Tiedän, että elän jaksoissa ja jotkut jaksot eivät ole sellaisia, joihin voi mennä takaisin. En voi tulla takaisin tähän hetkeen ja tähän harmoniaan enään. Kuka tietää mitkä ihmissuhteet muuttuvat ja miten. Ainoa mitä tiedän varmaksi (ja mitä olen tietänyt jo hetken) on, että minä todella elän elämääni täysillä ja nautin jokaisesta hetkestä. Tiedän, että se kuulostaa kliseeltä, mutta sitähän se on... kliseetä. Koko kirjoitus ja kaikki miltä tuntuu nyt on kliseetä.

Se on myös pelottavaa. Kaikki muutokset ovat pelottavia. Ei tunne tilanteita tai ei ole tottunut niihin. Kuten äiti sanoi tänään, kun sanoin etten ikävöisi jotain tiettyä juttua: Odota vaan, tuut vielä kaipaan sitä enemmän kun huomaatkaan ens vuonna!

Olen varma, että ikävöin vielä kummallisia juttuja. Tiedän, että tulen olemaan todella yksinäinen joinain hetkinä. Heh, niin kuin kaksi vuotta sitten kun muuten ensimmäiseen omaan asuntooni. Kun äiti, isä ja Jussi lähtivät muutettaan kaikki kamani, en tiennyt miten olisin ollut. Nyt en sentään juttele enää yksinäni. Olin myös niin tottunut huutamaan MOI ovelta, vaikka asunto olisi ollut aivan tyhjä, mutta kämppikseni katsoi minua niin pitkään, että lopetin sen aika lyhyeen. Nyt olen kehittänyt itselleni turvaverkoston Vantaalla. Tiedän etten jää yksin. Se on myös yksi syy miksi on vaikeaa lähteä.. tietäen että taas kerran pitää aloittaa aivan alusta.

Laura lähtee Koreaan viiden päivän päästä ja Sini Denveriin, Amerikkaan seitsemän.