Che vacanza,

Tämä loma on ollut todella terveellinen monilta osin. Olen saanut paljon enemmän perspektiiviä esimerkiksi Padovassa olemiseen ja ihmisten käsittelyyn. Tuntuu jotenkin, että sellainen asioiden yhdistely ja summauskyky on vajaa täällä. Tapahtuu niin paljon uutta ja samassa kun siihen sopeutuu, siihen pitäisi myös opetella myös suhtautumaan jotenkin.

Moneen asiaan tarvitsin jonkun joka tuntee minut hyvin ja tietää oman suhtautumisista ja asenteista erilaisiin asioihin. Siihen miten suhtautua tässä talossa olemiseen, miten suhtautua kaikkeen ympärillä olevaan. Sitä aina jankuttaa itselleen, että ei pidä välittää niin paljon siitä mitä muut ajattelee ja tekee, mutta kyllä se vain on niin kuin valmennuskeskuksen esittelijä sanoi Raision lukiossa puhuessaan: "Ei se ole aivan merkityksetöntä mihin kaverit menee." Sovellan tätä tilanteeseen niin, että kaikkenlaisiin elämäntilanteisiin ja tapahtumiin tarvitsen tukea. Se tuki ei voi olla täydellistä, jos tukijat eivät tiedä mitä tukevat. Nytpä tietävät :)

Lauran viimeisenä iltana tehtiin kämppiksille ruokaa (kermaista kalakeittoa mmmm) ja juteltiin kaikenlaisesta. Lopulta keskustelu päättyi taas kerran siihen mistä olen heille yrittänyt monesti puhua, mutta kun tällä kertaa sain taustatukea, pääsimme jonkinlaiseen lopputulokseen. Laurasta ja minusta Padovassa ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan todella kylmästi ja nirppanokkamaisesti. Voin esittää kaksi esimerkkiä: 1) Kävimme iskän synttäripäivällisellä paikallisessa tratoriassa (perinteinen ravintola), nauroimme ääneen ja juttelimme paljon, jossain vaiheessa huomasin miten naapuripöydän vanha mies valitti tarjoilijalle (kai) meistä ja lähtiessä saimme todella ylimielisiä katseita. 2) Lauran (jolla on siis lyhyt tukka) kanssa ympäri Padovaa käveltäessä saimme paljon arvioivia katseita. Tarkastelu suoritetaan päästä varpaisiin. Jos on erikoisia vaatteita päällä, lyhyet hiukset naisella tai muuten poikkeaa harmaan-liilan-tummanvihreän-mustan-valkoisen-kansasta jotenkin, saa aina kyseenalaista huomiota. Tähän vastakkaiseksi... kun kävelimme Bergamossa (171km Padovasta, kuten Turku-Helsinki), ihmiset moikkailivat kadulla vaikka eivät edes tunteneet ja varmasti näkivät että olimme turisteja. Perheen kanssa ajelimme pienemmissäkin kaupungeissa, mutta heti kun Veneton alueesta pääsimme kauemmassa suhtautuminen toisiin ihmisiin oli aivan erilainen. Kämppikset eivät tätä aiemmin ymmärtäneet, mutta nyt tulimme tulokseen, jossa näkyy kasvuympäristöjemme erilaisuus. He tulevat kaikki pienistä vuoristokylistä (Marican kylässä 1850 ihmistä, Annan 4230, Giadan kylää en tarkkaan tiedä). Siellä kaikki tuntevat toisensa. Padova taas, jossa on 210 300 ihmistä, on heille suuri kaupunki, jossa heidän mielestään ihmiset eivät välitä toisistaan. Lauran puolesta en voi puhua, mutta minä taas olen tottunut siihen, että voin olla sellainen kuin olin vaikka totta puhuen tuntui se 24 000:n Raisiokin joskus siinä 175 400:n Turun vieressä ahtaalta*. Heille Milano on liian kiireinen fashionistien kaupunki, missä se minulle on ihana kehto, jossa saan edes hetken olla oma itseni pukeutuen juuri miten haluan ja olla se mikä olen, kulkien kansan keskuudessa herättämättä kokoajan kyseenalaista huomiota.

Kun perhe lähti takaisin pimeään Suomeen ehdimme Lauran kanssa paljon. Jäimme Milanoon vielä pariksi päiväksi extempore-päätöksellä. Sopivasti ylittämään Uuden Vuoden raja. Kävimme Veronassa, Bolognassa ja Venetsiassa. Löydettiin aivan ihana alituisesti pullalta tuoksuva hotelli Bolognasta, jossa nukuin parhaat torkut ja huonoimmat yöunet. Shoppailtiin. Puhuttiin paljon keskenämme ja toisille. Tavattiin paljon ihmisiä ja saatiin uusia kavereita. Ajettiin helvetimoisessa sumussa kahdesti Trevisoon ja takaisin Fiat 500'lla. Kaiken päätteeksi neiti A veti Lauran viimeisenä iltana niin jumalattomat perseet olalle, etten ole koskaan nähnyt häntä niin.. noh, kännissä.

Miten voikin mennä näin kauan, että tajuaa minkälaisen ihmisen kanssa oikeasti asuu ja sekin jonkun muun tarvitsi tulla minulle kertomaan. Ainakin osaan pistää asiat taas suuruusjärjestykseen ja tuntui myös hyvältä saada tunnusta kestävyyskyvystä tuollaisen ihmisen kanssa asumisesta. En tiedä oikein kävikö minulla vain huono tuuri vai oikeastaan hyvä tuuri, koska kyllä tämäkin taas kasvattaa.

Venetsiassa kävellessäni tajusin, että italialaiset eivät osaa nauraa itselleen niin kuin suomalaiset vai pitäisikö tarkentaa, että ne suomalaiset joiden kanssa eniten vietän aikaani. Onhan noita huonoja päiviä kaikilla, mutta jos oikein yleistetään niin italialaiset ottavat itsensä paljon vakavammin kuin suomalaiset yleensä. Sen näkee niin pukeutumisessa, käyttäytymisessä kuin missä tahansa julkisella tiskillä asioitaessakin.

Vaikka keskiviikkona lähdin Fish Marketista aikaisemmin, koska en tuntenut oloani taas kotoisaksi "yksin" tässä joukossa, voin kuitenkin sanoa, että viihdyn tässä talossa paremmin kuin aiemmin. Marica ja Giada pitää minua kyllä ajoittain todella kunnioitettavasti pystyssä :)

Nyt yritän omaksua 44 sivun päivävauhdilla dokumenttileffan historiaa ennen kuin lähden Torino-Pisa-Firenze(-Bologna)-Padova-kiertueelle. Sain eilen reilikorttini siihen äidiltä ja ikkunatiivisteitä :D Niin ja vielä mainitsemisen arvoinen asia tähän täysin jäsennystä vailla olevaan tekstiin voin kertoa, että kävin eilen Marican kanssa juoksemassa lenkin. Olin onnellinen, että se lähti kerrankin yksinään ja sain erotettua hetkeksi noi kaksoset.

*) Uskomatonta muuten miten Turku on pienempi, vaikka se tuntuu PALJON isommalta kuin Padova.